Uimahalliin melomaan

Kajaaniin avattiin upea uimahalli melko tarkkaan kaksi vuotta sitten. Olin silloin reissutyössä Kainuun alueen lehdissä ja lähetin toimittajan ja kuvaajan tekemään videojuttua Kajaanin Kaukaveden hallin ensimmäisistä melontaharjoituksista. Kainuun vireä melontaseura, Oulujärven melojat, oli saanut keskiviikkoiltaisen vuoron uuteen uimahalliin.

Ennen uimahalliin vientiä kajakit pitää pestä huolellisesti. Halliin sopii parhaiten koski- ja poolokalusto. Vaikka kotikylän hallissa onkin tavallista suurempi allas, n. 25 x 23 metriä, kulkureitti parkkipaikalta altaan laidalle on pitkälle retkikajakille melko mutkikas ja kajakkien säilytyspakka portaiden takana.

Kainuussa ei ilmeisesti aiemmin oltu melottu uimahallissa. Juttu ja video nimittäin saivat aikaan melko ihmetteleviä lukijakommentteja lehden verkkosivuille. Samoin kävi vuosia seitten kotipaikkakuntani Nurmijärven paikallislehdessä, kun lehden toimittaja kävi seuraamassa lauantai-aamun melontavuoroamme Rajamäen uimahallissa. "Että vielä soutamaan uimahalliin, kaikkea sitä verovaroin joutuukin tukemaan", ja että "kaikkea ne rikkaat keksivätkin",...jne.

Rajamäen uimahallin remontin jälkeen tarjoutui mahdollisuus säilyttää kalusto hallilla. Kuvan käytävä on ison altaan alapuolella/vieressä. Rakensin käytävälle telineet yhdeksälle koskikajakille, meloille ja aukkareille. Vielä puuttuu liivien kuivausteline. 

Hallimelonta on todella hieno ja tarpeellinen mahdollisuus opetella ja hioa melontatekniikkaa, kajakin käsittelyä ja ennen kaikkea pelastautumista. Kotikyläni hallivuorolle pääsee mukaan, vaikka ei kuuluisi melontaseuraan. Vuoro on lauantai aamuisin parin tuntia ennen kuin halli aukeaa yleisölle. Normaalin uintimasun lisäksi maksetaan parinkympin kausimaksu, jonka vastineeksi hallilla on kalustoa käytettävissä ja henkilökuntaa paikalla.

Vaikka kajakit säilytetään koko kauden ajan hallissa sisällä, ne pitää kuitenkin pestä joka kerta ennen käyttöä, koska kellarissa on pölyä. Huomasin yllätyksekseni, ettei uusitun uimahallimme allasalueilla ole lainkaan vesipisteitä. (Olin rakennuslautakunnassa myöntämässä rakennuslupaa uimahallin laajennukselle, mutta eipä tullut mieleen tarkistaa sellaista itsestäänselvyyttä kuin vesihana altaan vieressä.) Niinpä kajakit huuhdellaan palopostista. Paine ainakin pitäisi riittää.

Mitä todellista hyötyä on harjoitella uimahallin lämpimässä ja tyynessä vedessä?

Ei pidä uskotella itselleen, että kun eskimo ja ylätuki hoituu hyvin uimahallissa, ne sujuvat ilman muuta myös avovedessä, aallokossa ja virrassa kuivapuku päällä. Mutta uimahallissa on hyvä opetella perusteet ja tehdä toistoja niin, että liikeradat painuvat selkäytimeen. Keväällä on sitten hyvä jatkaa treeniä luonnonvesissä.

Jouduin seitsemäntoistavuotiaana moottoripyöräkolariin. Ajoin 70 km/h risteykseen, kun vasemmalta ajoi auto suoraan eteen. Seuraava muistikuvani on auton kyljeltä, kun sivuikkuna helähtää rikki, ovi lommahtaa sisään ja minä hoipun vääntyneen pyöräni kanssa auton kanssa samaan suuntaan. En edes kaatunut.

Jos en olisi treenannut  moottoripyörällä vuosikausia jäällä, lumella ja maastossa, olisin säikähdettyäni ajanut todennäköisesti keula edellä auton kylkeen, lentänyt auton yli ja kenties vammautunut loppuiäkseni. Nopeasti eteen tulevassa tilanteessa ei ehdi tehdä harkittuja liikkeitä, vaan toiminta tulee suoraan selkäytimestä. Ja "selkäydin" tottelee vain harjoitusta, jatkuvia toistoja. Joku alitajunnan aivopoimu käski saattaa pyörä sivuluisuun ja kohdata auto kylki edellä. Mistään vakaasta harkinnasta ja puntaroinnista liike ei ehtinyt syntyä.

Että nyt vaan uimahalliin pää alaspäin kiskomaan itseä oikeinpäin. Ja vaikka ei eskimotaitoja kaipaakaan, on sekin ihan hyvä oppia tuntemaan, kuinka paljon kajakkia voi kallistaa ennenkuin se kaatuu.

Ohoh, tämä näyttää olevan melontakuvia-blogini kahdessadas postaus!

Retkikertomus: Kymmenen päivää Pirkanmaan vesillä

Meloin 17.–26.8.2015 Virroilta Tampereen, Lempäälän, Valkeakosken ja Pälkäneen kautta Orivedelle. Näsijärveltä poikkesin Paarlahden vuonoa pitkin Viitapohjassa ja Kangasalan Kaivannosta lenkin Roineen Saarikylien ympäri. Kokonaismatkaa kertyi noin 370 kilometriä. Reitti  koostui yli kymmenestä eri vesistöstä ja yhdestä välttämättömästä noin puolen kilometrin mittaisesta kärräysosuudesta.

Reitti eteni selältä toiselle kapeiden salmien ja vuolteiden kautta. Muutama isompikin selkä tuli ylitettyä. Reitti oli vaihtelevuudessaan kiinnostava ja melko helppo. Sen olisi hyvin voinut meloa kovassakin tuulessa isoimpia selkiä lukuun ottamatta. Varsinkin Virrat–Murole -osuus sopii hyvin vaikka ensimmäisen melontaretken kohteeksi.

Retki oli ensimmäinen melontaretkeni, jossa kokeilin digitaalisia karttoja. Ainoa paperikartta oli Fillari-GT 1:200 000.  Tabletissa sekä puhelimessa oli Maastokartta ja Karttaselain –sovellukset. Lisäksi tabletissani on Navionics. Kirjoitan näiden käytöstä erillisen arvioni myöhemmin.

Bloggasin retkeltä päivittäin Aamulehden verkkosivuilla. Tein lauantain 29.8. Aamulehteen kolmen sivun jutun retken tunnelmista. Ison maakuntalehden jutut tavoittelevat laajaa lukijakuntaa. Ne eivät välttämättä palvele retkimelojan tarpeita, mutta ne tuovat luonnonläheistä ja terveellistä melontaretkeilyä tunnetuksi ja voivat innostaa uusia harrastajia monella tapaa antoisan lajin piiriin. Omilla sivuillani kirjoitan Pirkanmaan vesistöistä puhtaasti retkimelojan näkökulmasta.

Lukemisen helpottamiseksi asettelen tekstit niin, että ensimmäinen päivä on päälimmäisenä, ja juttu etenee scrollaamalla alaspäin. Blogeissahan tavallisesti tuorein juttu on päälimmäisenä.

No niin, aloitetaanpa Virroilta…

Kajakin pakkaaminen Virroilla

Kuva on Paarlahden suulta Aunessalmen museosillan laiturilta, ei Virroilta.

Jätin autoni Virtain laivarannan yläparkkipaikalle ja toivoin, että löytäisin sen samoilta sijoilta ehyenä kymmenen päivän kuluttua. Rekisteriotteen otin mukaani kameralaukkuun. En käynyt laivarannan kahvilassa, koska oli syönyt aamiaisen paikallisen S-marketin hyllyiltä ja tuonut juomaveden mukanani kotoa. Mutta rannassa siis on hyvä kahvila.

Pakkaan kajakin totutun kaavani mukaan. Taakse pakkaan kaikki leiriin liittyvän tavaran, teltan, makuupussin ja –alustan, avaruushuovan, kolme puolentoista litran vesipulloa, lisäkaasupullot, lääkkeet, työkalut, ym. ja lisäksi kajakkikärryn runko-osan.

Pikkuluukkuun istuinaukon taakse pakkaan kaikki ruuat, puukon ja vessapaperin.

Etuluukun etuosaan työnnän vaatteet, takaosaan kolme puolentoista litran vesipulloa, trangian kahvitarpeineen, kaasupullon ja keskelle vesitiiviin kameralaukun ja tabletin karttapussissa taukofleeceen käärittynä.

Kajakkikärryn renkaat saan mahtumaan istuinaukkoon polkimien eteen ja alle. Huomasin, että pienillä puupalikoilla kiilattuna renkaista saa hyvän tuen kantapäille, eikä päkiät kuormitu ja turru polkimia vasten ohutpohjaisissa melontatossuissa pitkällä matkalla. Polkimien taakse heitän vielä tauko- ja vaihtokengiksi crocsit. Istuinaukon sivussa on sopivat paikat pumpulle, melakellukkeelle ja tiskiharjalle. Selkäremmin takana pidän kuivaussientä, sokkopeitettä, roskapussia ja yhtä puolentoista litran vesipulloa.

Varamelaa pidän retkillä takakannella, jotta etuluukun päiväeväisiin pääsee käsiksi helposti purkamatta koko kansilastia. Takakannella melan päällä on aurinkopaneeli ja sen alla virtapankki vesitiiviissä pussissa. Etukannella pidän juomapullon, kartan ja kompassin lisäksi pientä vyölaukkua, missä on pari myslipatukkaa, ehkä banaani ja silmälasit.

Kamera, Spot-lähetin, puhelin ja pilli kulkevat melontaliiviin kiinnitettyinä liivin etutaskuissa. Liivin takataskuun laskostan muutaman metrin turvaköyden, jonka metrin mittaisen joustavan kumipään kiinnitän kovalla kelillä kajakin kansinaruihin aukon taakse. Tällä retkellä kovia kelejä ei ollut, ellei paahtavaa auringonpaistetta lueta sellaiseksi.

Virrat – Honkasensaari (Tarjannevesi)

Merellä ja suurilla järvillä meloneena olen tottunut siihen, että satamasta lähdettyä heti seuraavan niemenkärjen tai aallonmurtajan aukon takaa avautuu laajat vedet ja sen mukainen aallokko. Virtain laivarannasta lähtee leveä, virtaamatonta jokea muistuttava Kalettomanlahti länteen. Isosaaren jälkeen avautuu pienen järven kokoinen Härkösselkä, mutta väylä jatkuu kapean Tolaansalmen kautta etelään Vaskiselälle.

Melon viittojen mukaan kapean Hampaistensalmen kautta Salonsaaren länsipuolelle, koska en saa kartasta riittävän selvää kuvaa siitä, pääseekö Ristinsalmesta läpi saaren itäpuolelta. Ohitan Kaitasaaren ajatuksissani vahingossa länsipuolelta, vaikka olin ajatellut ensimmäiseksi taukopaikaksi tulipaikan saaren pitkän ja kapean Syväsalmen puolelta. Meloin siis taukopaikkani ohi. Nyt kirjoittaessa huomaan tarkemmasta kartasta, että tulipaikka onkin lähellä Salonpään kärkeä ja olen sivuuttanut sen vain parin kolmen sadan metrin päästä.

Nousen maatauolle pienellä kallioisella Nuottisaarella. Rannan kallio on vesirajaan asti levästä liukas. Etsin kohdan, missä saa kädellä kunnon otteen kallionkolosta ja missä kajakki ei pääse luiskahtamaan takaisin syvään veteen. Muutaman kerran luisuttuani silokalliorannassa kajakin ja kallion välistä kajakin alle olen tullut maihinnousuissa varovaiseksi.

Muutaman sadan hehtaarin Oikanselälle tullaan kapean Näntönsalmen kautta. Selän jälkeen reitti jatkuu saarten sokkelossa Visuselälle, joka päättyy Kaivoskannan kanavaan ja sen yli kulkevaan Visuveden siltaan. Etsin sillan takaa Äijänniemen lahdesta sopivaa, aurinkoista rantaa, mutta rannat näyttävät olevan yksityisiä tai jyrkkiä ja pusikkoisia. Vaskiselän puolen rannat ovat mökkirantoja, ja vieraslaituri on melojalle aivan liian korkea.

Palaan sillan Visuselän puolelle, ja nousen etelärannan kapealta sorakannakselta ruokatauolle. Ranta-alue rajoittuu pitkälle veteen ulottuvaan, vankkaan lauta-aitaan, jonka takana on vanha mökki. Näyttää, että naapurisopu ei ole paras mahdollinen. Sillalta ilmestyy rantaan nainen, joka kertoo, että maihinnousurantani kuuluu Artic Shippingille, ja että rannasta voisi alkaa periä kävijöiltä vuokraa. Saan kuitenkin luvan ruokailla ja kirjoittaa päivän postaukseni Aamulehteen rannassa ilmaiseksi.

Kirjoitustyöt haukkaavat helposti parisen tuntia ja ylikin. Yhteyksien kanssa on usein ongelmaa, koska päivitän juttuni suoraan Aamulehden verkkosivuille ja testaan samalla uudenlaista julkaisuohjelmaa yhtenä pilottikäyttäjänä. Parin vuoden takaisella rannikonretkelläni ohjelma ei vielä toiminut tabletilla, nyt toimii. Tabletin akku kestää viisi kertaa kauemmin kuin MacBookin, eikä sen pudottaminen veteen ole niin suuri taloudellinen vahinko kuin kalliin läppärin pudottaminen.

Päivä alkaa olla jo pitkällä. Olen ajanut aamulla pääkaupunkiseudulta Virroille ja päässyt vesille melko myöhään. Suunnittelen yöpyväni Siperian saaren kaakkoispuolella, missä on Fillari-karttani mukaan tulipaikka. Siperia kiinnostaa ihan sen nimenkin vuoksi, mutta Tarjanteen selällä alkaa jo hämärtää.

Nousen Honkasen saaren lounaiskulmasta kalliorantaan, viritän teltan puiden alle sammalikkoon, keitän iltapastat, valokuvaan laskevaa aurinkoa ja hämärtyvää iltayötä. Länsipuolen rannan lehtimetsän seassa viipyilee sininen saunanlämmityssavu.

Honkasensaari – Murole

Kello herättää seitsemältä. Sankka valkoinen sumu ympäröi Honkasen saarta. Näkyvyyttä on tuskin kolmeakymmentä metriä. Yö oli makuupussituntuman mukaan kylmä, vain muutamia lämpöasteita. Vesi on yöllä kymmenen, jopa viisitoista astetta ilmaa lämpimämpää. Kestää aikansa, ennekuin aurinko lämmittää ilmaa niin paljon, että sumu haihtuu. Odottelen kunnon näkyvyyttä melkein kolme tuntia. Pakkaan odotellessa kaikki kuivapussit ajatuksen kanssa uudelleen.

Siperian saaresta näkyy ensin vain yksi valkoinen kummeli. Kun aurinko lämmittää rittävästi, sumu haihtuu nopeasti. Huomaan Siperian kalliorannan tuntumassa punaisia poijuja ja salossa liehuvan viirin. Kuulen seuraavan päivänä, että siellä on Näsijärven purjehtijoiden yksi tukikohta. Olisin voinut yöpyä siellä.

Laaja Tarjanne kapenee vuonomaiseen Syvinkisalmeen ja laajenee parin kilometrin levyiseksi Mustaseläksi. On katsottava kartasta, kummalta puolen Karkausniemeä pääsee Ruovedelle. Seuraan viitoitettua väylää Korpuansalmen kautta ja huomaan kartalta, ettei niemen länsipäässä olisi ollut minkäänlaista ojaa, mistä pääsee läpi.

Fillari-GT:n mukaan lännessä Papinlahden ja Nuottalahden tienoilla on tuli- tai leiripaikka. Ei ollut. Löysin Kivistö-nimisen laiturin ja kyltin, jossa luki yksityisalue. Ehkä siellä on joskus ollut leirintä- tai telttailualue. Nousen Vähä-Rengasniemen sileille kallioille lounaalle. Nousupaikan valinta on helppoa, koska näin hetkeä aiemmin paikalta lähtevän melojan ja kalliolla näkyi vielä kajakin sija märkänä vanana. Uin matalassa hiekkapohjaisessa rannassa.

Olin saanut edellisenä iltana sähköpostia ruovetiseltä melojalta ja soitan nyt hänelle. Ohitan Ruoveden hänen kannaltaan liian aikaisin, koska hänen on oltava päivällä töissä. Mies on juuri Haapasaaressa lounaalla, ja lasken, etten ehtisi sinne lounastunnin loppuun mennessä. Retkilounaan jälkeen poikkean Ruoveden uimarannalla ja vierasvenesatamassa. Jälkimmäisessä on vesivessa, vesipiste ja kahvila.

Ruovedeltä Palovedelle kuljetaan Kautunvuolteen kautta. Kautunvuolteen ruoppaaminen ei onnistunut 1800-luvun loppupuolen menetelmillä. Siksi viereen kaivettiin 160 metriä pitkä ja 2,4 metriä syvä, suluton Kautun kanava. Melon kanavaa pitkin vanhan kääntösillan laitteiden välistä. Nyt sekä kanavan että avoimen vuolteen yli kulkee pitkä silta lähes kahdentoista metrin korkeudella.

Keltainen kajakki pitää kelluntataukoa Ruhalanselän pohjoislaidalla ja lähtee sitten kohti Miestamonsalmea. Tavoitan melojan salmessa. Juha Hallanoro meloo kaksikon taka-aukossa ja irlanninsetteri Minni tähystää etuaukossa. Juha kertoo melovansa joka kesä Virroilta Tampereelle jotain reittiä. Viisivuotias Minni on tottunut pennusta asti istumaan kajakissa. Parin tunnin välein Minni pääsee uimaan.

Melomme Palosaaren pohjoisreunalle tauolle. Viereisen Jäminkisaaren pohjoislaidalla on sileät kalliot, mitä Juhan mukaan Tampereen Vihurin melojat käyttävät taukopaikkanaan. Sinne minäkin olisin noussut, ellen olisi päätynyt mukavassa juttuseurassa Palosaareen.

Palovesi kuroutuu Palosaaren eteläpuolella kapeaksi Jäminginvuolteeksi ja sitten sokkeloisen väylän ja kapean Kirnusalmen kautta jälleen laajaksi Paloveden seläksi. Söin Palosaaressa vain rusinoita, pähkinöitä ja Juhan tarjoamia hyviä hunajakeksejä. Alkaa olla ruoka- ja kirjoitustauon aika.

Väylän itäpuolen Velhon- ja Kettuvuoren rannat ovat jyrkkää kalliota. Huomaan lännessä Viitasaaressa (Mikonsaaressa) Näsijärven purjehtijoiden retkisataman ja nousen saarelle. Kokkaan ruuan ja kirjoitan saaren eteläpuolen salmeen rakennetulla laiturilla. Muutama veneilijä käy juttelemassa ja joku laittaa saunan lämpenemään. En jää saunomaan, vaan jatkan kapeita salmia meloen kohti Muroleen kanavaa.

Muroleenkoski näyttää siltä, että sen voisi laskea kajakilla sopivasta kohtaa kohtalaisen helposti. Koskimelonta ei ole minun lajini. Päätän käyttää sulkukanavaa, mutta vasta aamulla. Rannan ravintola sulkeutuu kymmeneltä. Viritän telttani rannan hoidettuun puistoon koivujen alle.