Seabird Discovery 430 – vankka melkein joka paikan peruskajakki

Tavallaan heräteostos. Näin voisi luonnehtia hankkimaani Seabird Desing Discovery 430 –kajakkia. Toki muovisen kakkoskajakin hankinta merikajakin kaveriksi oli ollut suunnitelmissa, mutta päätöstä vauhditti melkoisesti loppusyksyn edullinen tarjous. 

Saman valmistuttajan Expedition ja varsinkin R Scott –malleista on julkaistu käyttäjäarvioita, mutta Discovery mallista ei sellaisia juuri osunut silmiini. Tein siis hankinnan pelkästään kuvien, mittojen ja intuition perusteella. Intuitioni toki perustuu kymmenien eri kajakkimallien melontaan monenlaisissa olosuhteissa. 

Ensivaikutelma on tukeva ja hintaansa nähden kohtalaisen laadukas. Luukut sulkeutuvat tiiviisti pienen silikonisuihkeen jälkeen. Etuköydet ovat niin kaukana istuinaukosta, ettei niillä ole melonnan aikana käyttöä kuin varamelan kiinnikkeenä. Istuinaukon takana on verkko, johon ei jäykkäselkäinen pääse melonnan aikana käsiksi. Jos karttaa haluaa pitää käsillä, tarvitaan aukkopeiton päälle nauhat.

Kansiköysiä saisi olla enemmän. Sellaista kansiköyttä, mitä pelastautumisessa voi käyttää apuna, ei takana ole ja edessäkin turhan lyhyesti. Muutama kansinappi ja kaksi kertaa kajakinmittainen viisimillinen kansinaru menevät siis hankintalistalle. 

Päiväluukku edessä on pussimallinen, jossa on kierrettävä kansi. Kansi toimii liukkaasti pienen silikonisuihkeen jälkeen. Kantta avatessa kannattaa olla tarkka, ettei vettä pääse lorahtamaan olemattoman reunuksen yli kannelta lokeron sisälle.

Istuin on hyvä, kunhan taittaa selkätuen kaksin kerroin. Selkätukea voi säätää kätevästi narun ja narulukon avulla istuinaukon vasemmalta puolelta aukkopeiton alta. Narulukko luistaa, jos narua ei painele huolellisesti lukkouran pohjaan. 

Ensimmäisten kymenien kilometrien jälkeen tuntui, että istuin voisi olla sentin pari korkeammalla. Kajakin ensisijainen vakaus siitä tuskin paljoakaan kärsisi. 

Polvi- tai reisituet osuvat kohdalleen. Jos eivät osu, niitä voi säätää muutaman sentin eteen ja taakse. Samoin istuinta voi siirtää eteen tai taakse 5–7 sentin verran. Reiät on kajakissa valmiina.

Polkimet on kuin Smart Trackit, mutta säätötanko toimii kiertämällä eikä nostamalla. Kun on tottunut melomaan evän kanssa, ohjauspolkimet tuntuvat olevan koko ajan vähän tiellä. Kun jalkaterät polkevat melonnan tahdissa, painavat ne samalla polkimen ohjausosaa ja kajakki vähän mutkittelee. Pitääpä tutkia vielä polkimien sopivaa etäisyyttä ja säätövaijerin kireyttä.

Discoveryssä on peräsin, mutta ei evää. Peräsin on kätevää nostaa ja laskea naruista istuinaukon oikealta puolelta. Säätönarun jousto vähän arvelutti, mutta näyttää toimivan. Säätönarut ovat sen verran takana, ettei niihin meloessa osu sormilla. Hyvä niin.

Peräsinlapa on pitkä ja tuntuu pitävän hyvin. Peräsin ylhäällä Discovery nousee herkästi tuuleen. Vastaavasti se ohjautuu melko hyvin kallistelemalla ja on ohjattavissa kohtalaisesti ilman peräsintäkin. Tosin kun kajakissa kerran on peräsin, niin miksipä sitä ei käyttäisi. 

Discovery on 430 senttiä pitkä ja 63 senttiä leveä. Tilavuutta on 293 litraa. 530 senttisen Tiderace Xplore -merikajakin rinnalla pullea Discovery näyttää todellista tilavammalta, eikä vaikutelma muutu vedessäkään. Koko etukansi tuntuu olevan korkealla veden pinnasta. 

Todellinen tilavuus paljastuu, kun kurkistaa kajakin luukkuihin. Etulaipio on huomattavan edessä, eikä keulapiikkiin jää kovin suurta tilaa. Takana tilaa on enemmän, eikä eväkotelo jaa sitä kahteen osaan. Istuimen takana on reilusti tilaa, samoin polkimien ja etulaipion välissä. Istuinaukkoon ei mielellään pakkaa retkellä kovin paljon tavaraa. Laipiota siirtämällä kuivaa tavaratilaa olisi enemmän.

Discovery on tukeva ja istuinaukko on suuri. Kajakkiin on helppo pitkäjalkaisemmankin istahtaa. Ensisijainen vakaus on hyvä, eikä kajakki tunnu kovin helposti kaatuvan. Kahdeksanasteisessa vedessä en tosin kokeillut, missä vaiheessa kajakki lopulta kaatuu. 

Tilasin kajakin mukana siihen tarkoitetun aukkopeitteen ja melan. Nyloninen aukkopeite on liian suuri, liian löysä ja liian kankeaa materiaalia. Aukkopeite on hankala kiinnittää, koska se luistelee takaa omia aikojaan irti aukon kauluksesta. Neopreeni- tai kombipeite menee hankintalistalle ja aukon kaulus karhennettavaksi. 

Melasta kirjoitan myöhemmin, kunhan saan sen käsiteltyä käyttööni sopivaksi. 

Kannen muotoilu vaikuttaa meloessa onnistuneelta. Mela tai melakäsi eivät kolhi kajakin kannen kylkiin. Pienellä istuimen korotuksella melonta-asento voisi olla tehokkaampi. Perussäädöillä melonta on leppoisaa ja vakaata. Ei ihme, että kajakkia mainostetaan kalastajille ja valokuvaajille. 

Kevään ensimmäisten avovesimelontojen perusteella Discovery ei häviä kovinkaan paljon nopeudessa yli viisimetriselle merikajakille. Totuttelulenkkien keskinopeus on kevään ensimmäisten 50 kilometrin matkalla on vaihdellut euromelalla lappaessa 6,7–7,2km/h. Vastaavat lenkit merikajakilla ja eskimomelalla ovat sujuneet noin 0,5 km/h nopeammin. 

Suurin ero nopeuden ohella on melonnan keveydessä. Kapea Ticerace Xplore liikkuu eteenpäin vaivattomammin. Discoveryllä saa tehdä töitä enemmän, jos haluaa pitää nopeuden jatkuvasti yli seitsemässä kilometrissä. Mutta miksi pitäisi? 

Vakaassa Discoveryssä on helppo ja miellyttävä istua, sitä on helppo ohjata ja se on kevyt melottava, jos tavoitteena ei ole maksimaalinen päivämatka. Toisaalta kajakissa jaksaa istua kyllä pitkään ja se on vakaa - tällaiset asiat voivat kompensoida hyvin aavistuksen hitaampaa matkavauhtia.

Tässä kohtaa kannattaa miettiä, mitä kajakilta haluaa, missä meloo ja mitä melonnalta odottaa. Jos haluaa kirjata nopeusennätyksiä, Discovery ei ole oikea vaihtoehto. 

Jos Discovery olisi polkupyörä, se olisi jäykkäperäinen noin 1000 euron maastopyörä, ei siis kaikkein nopein, ei kevein eikä kaikkein maastokelpoisin, mutta erittäin hyvä kompromissi moneen maastoon ja monenlaiseen käyttöön. 

Minulle Discovery on hyvä vaihtoehto jokiretkille, jäiden sekaan, kivisille vesille ja pienempiin vesiin retkille, missä pääasia voi olla esimerkiksi valokuvaus tai reittiin tutustuminen. Se on myös hyvä kakkoskajakki, johon sopii kaiken kokoiset melojat ja jolla voi melottaa ketä tahansa, joka haluaa tutustua opastuksellani lajiin.

Melontakausi 2022 alkoi myöhään

Rautatiesilta kulkee Tenetinvirran yli. Virta on monin paikoin sula läpi talven. 

Hankin ensimmäisen kajakkini 15 vuotta sitten keväällä 2007. Olisikohan ollut huhtikuuta, koska paikoin oli vielä Uudellamaalla lunta maassa. Heti, kun Klaukkalan Valkjärvestä lähti jäät, kärräsin 4,2 metrisen muovisen peruskajakin järveen ja jatkoin melontaa syksyllä siihen saakka, kun järvi jäätyi. 

Keskimäärin olen aloittanut avovedessä melonnan huhtikuun lopulla ja päättänyt avovesikauden joulukuussa. Joinakin kevättalvina etsin etelästä sulia virtoja, ja meloin niissä silloin tällöin uimahalliharjoitusten välissä. 

Kainuuseen muutettuani on pitänyt sopeutua siihen, että avovesikausi alkaa aikaisintaan toukokuun puolen välin paikkeilla ja päättyy loka-marraskuussa. 

Toinen asia, mihin on pitänyt sopeutua, on ajan käyttö. Aikaa melontaan on ollut paljon vähemmän kuin etelässä asuessani. 

Kolmas sopeutumista edellyttänyt asia on olosuhteet. Kotini ja mökkini ovat molemmat rannalla eli melomaan pääsee suoraan pihalta. Etelässä kotijärveni oli kovimmillakin tuulilla suhteellisen suojainen, noin 7 kilometriä pitkä ja leveimmilläänkin vajaan kilometrin levyinen. 

Nyt molemmat rantani avautuvat suoraan suurille, tuulisille selille. Mökkirannassa avovettä riittää länteen lähes 20 kilometriä ja koilliseen ja itään 3–5 kilometriä. Saaria ei juuri ole. 

Aallokko on melontavesilläni lyhyttä ja terävää. Järvien syvyydet vaihtelevat lyhyellä matkalla puolesta metristä kolmeen, jopa neljäänkymmeneen metriin ja tuulella on tilaa puhaltaa. 

Vihreä SeaBird Discovery 430 on metrin lyhyempi kuin vieressä oleva Tiderace Xplore M. Kajakkien tilavuus litroina on silti suunnilleen sama. Discoveryn vesilinja on kokonaispituuteen nähden melko pitkä. Ensimmäisillä lenkeillä keskinopeus on ollut noin seitsemän kilometriä tunnissa, mikä on vaikuttaa yllättävän hyvältä noinkin pullealla ja lyhyellä kajakilla. 

Tänä vuonna aloitin avovesikauden 20.5. melomalla kotoa mökille noin 14 kilometriä Pirttijärveltä Tenetinvirran kautta Nuasjärvelle. Meloin kevään ensikilometrit muovisella SeaBird Discovery 430 –kajakilla, jonka hankin joulun alla kakkoskajakikseni. Kajakista oli todella edullinen tarjous, ja se tuotiin kotiovelle noin kahden viikon kuluttua tilauksesta. Kerron kajakin ominaisuuksista tarkemmin, kunhan olen melonut sillä vielä muutamia lenkkejä. 

Hiljaista oli vesillä, joiden selkävesiltä jäät olivat lähteet vasta joitakin päiviä aiemmin. Virtapaikat on täälläkin sulana melkein läpi talven. Aurinko paistoi eikä, ihme kyllä, juuri tuullut. Näillä selillä tuulee yleensä aina jostain suunnasta. 

22.5. todistin mielenkiintoisen sään- tai tuulenmuutoksen. Lähimmällä sääasemalla muutaman kilometrin päässä tuuli etelästä 2 metriä sekunnissa. Sääaseman ja mökkirannan välissä on Vuokatinvaara. Rannassa tuuli idän suunnasta ehkä sen kaksi metriä. 

Noin puoli tuntia siitä, kun pilvet siirtyivät pois auringon edestä, tuuli yltyi selvästi, ehkä noin viiteen metriin ja muutti suuntaa koilliseen. Kun aurinko lämmitti maata, tuuli alkoi puhaltaa kylmältä selältä lämpimälle maalle. 

Sääasemalla tuulen ennustetiin kääntyvän parin tunnin aikana lounaaseen. Lähdin vesille, kun ”aurinkotuuli” alkoi aavistuksen hellittää. Kiersin kymmenen kilometrin lenkin avoimilla vesillä lopulta lähes tyynessä. Tuuli ei keskellä selkää ollutkaan samalainen kuin rannan tuntumassa. Lenkin jälkeen tuuli alkoi puhaltaa luoteesta ja puskea parinkymmenen kilometrin selältä pientä terävää aaltoa. 

Toisin sanoen maiseman korkeuserot ja auringon lämpö vaikuttavat tuuleen samaan tapaan kuin saaret ja niidet väliset kapeat salmet tai rännit. Sääasemalla mitattu tuuli kannattaa suhteuttaa ympärillä olevaan maisemaan ja sen vaikutukseen. 

Linnasaaren seutuvilta alkoi melkoinen myötätuuliosuus Varmavirtaa ja Lajunvirtaa pitkin Haapaselälle ja Puumalaan alkukesällä 2016. 

Muistan kerran Saimaalla valinneeni mielestäni suojaisan reitin Vekaransalmen lossilta (nykyisin siellä on silta) Puumalaan Partalansaaren länsipuolen Varmavirran ja Lajunvirran kapeasta rännistä. Vallitseva pohjoistuuli ahtautui tuohon pitkään ränniin sellaisella voimalla, että meno oli lähes jatkuvaa surffiaallossa pysyttelyä. 

Kun matkaa Linnavuoren liepeiltä Puumalaan oli sentään kolmisenkymmentä kilometriä, alkoi jatkuva ohjailu jo loppumatkasta väsyttää. Ehkäpä leveämmällä Lepistönselällä saaren itäpuolella vauhti olisi ollut maltillisempi, mutta tuuli vähemmällä ohjailulla hallittavissa.

Sopiva etäisyys mökkirannasta

Näkymä mökkivesiltäni, missä harvoin on näin tyyntä. Taustalla Vuokatti.

Helteissä ja maltillisissa tuulissa on miellyttävää meloa. Ajatus voi liittää omia ratojaan eikä itse melontaan tarvitse sen kummemmin keskittyä niin kuin aallokossa. 

Mökkivesilläni jo 4-6 metrin tuuli nostaa melojalle paikoin keskittymistä vaativan, terävän aallokon, vaikka merellä vastaava tuuli tuntuu melkein tyyneltä. Koska vesillä useimmin tuulee jostain suunnasta ja laine liplattaa sen mukaisesti, kannattaa opetella melomaan tuulessa.

Aalto ja tuuli liittyvät olennaisesti siihen, kuinka kaukana rannasta voi tai haluaa meloa. Keskustelin kerran yhden melontaohjaajan kanssa, joka kertoi melovansa vain kapeita jokia ja jos joutuu järvelle, meloo rannan tuntumassa. 

Vesistön tilaa tarkkaileva ympäristöpoiju Nuasjärven selällä. 

Vain joki- ja koskireitiellä melova voi vierastaa avoimia vesiä. Tosiasiassa aallokko on usein rannan tuntumassa paljon hankalampaa kuin avoimilla vesillä. Kun vesi mataloituu, aalto muuttuu teräväksi ja heijastuu rannasta takaisin - syntyy ristiaallokko.

Toinen syy meloa kauempana rannasta liittyy sivistykseen ja hyvään käytökseen. Ei ole ollenkaan kiva yllättyä aamu-uinnillaan kotirannassa, kun äänettömästi kauhova meloja meloo alle kymmenen metrin päästä laiturin ohi. En ymmärrä, mitä mökkilaitureita hipovan melojan päässä liikkuu - luullakseni ei yhtään mitään. 

Tässä ollaan jo aivan liian lähellä asuttua mökkirantaa. 

Luulisi olevan itsestään selvää, että varsinkin asutut mökkirannat ja myös uimarannat kierretään vähän kauempaa. Minimietäisyytenä voisi pitää 70-100 metriä. Toisin voi menetellä vain sään muuttuessa yllättäen niin kovaksi, että kaatumisen riski on suuri. Silloin kannattaa muutenkin nousta maihin sopivassa kohdassa, jopa mökkirannassa, jos muuta vaihtoehtoa ei näkyvillä ole. 

Meloessani Virojoelta Tornioon alkukesällä 2013 jouduin tuulen ja aallokon vuoksi nousemaan myöhään illalla Lumijoen Varjakan lähellä mökkirantaan. Luulin paikkaa asumattomaksi rakennustyömaaksi, mutta sorakasojen takana olikin toinen mökki ja siinä asukkaat. Kerroin kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. Pyysin lupaa pitää säätä yön yli teltassani rannassa, mutta sain kutsun saunaan, iltapalalle ja yöpymään talon olohuoneen sohvalle. 

Toinen tämän kesän kohdalleni sattunut yllättävä ilmiö liittyy myös melontaan. Luulisi olevan selvää, ettei melojalla ole mitään syytä meloa keskellä veneväylää. Ja jos veneväylää haluaa jostain syystä seurailla, on viisasta, turvallista  ja itselle mukavampaa meloa riittävän kaukana viitoista ja jopa niiden väärällä puolella. Aika korkealle saa kari nousta, jotta kajakilla meloo kiville. Jos ja kun väylän joutuu ylittämään, ylitetään se mahdollisimman nopeasti ja suoraan yli lyhintä reittiä. 

Pari kertaa on tänä kesänä sattunut meloja moottoriveneeni eteen keskellä kapeaa väylää. Kun vauhtia on yli 20 solmua, vene nostaa kunnon peräaallon, vaikka sen vauhtia nopeasti hidastaisi. Sellaisessa tilanteessa päätään puisteleva ja kiroileva meloja osoittaa lähinnä oman ajattelemattomuutensa.

Melkein 360 asteen panoraama Nuasjärven selälle.

Suosittelen jokaiselle melojalle saaristo- ja rannikkolaivurikurssia tai edes auttavaa vesiliikennesääntöihin tutustumista. On itsellekin paljon antoisampaa meloa reittejä, joissa ei tarvitse jatkuvasti pelätä läheltä ohi ajavan veneen aaltoja. Tähän liittyy vain yksi mutta - vesiskootterit, joiden ajamisen minimiedelleytys on täydellinen harkintakyvyn puute ja vesiliikennesääntöjen tuntemattomuus.

Vaihteeksi korkealla meren pinnasta

Melonta jatkuu, vaikka melonnasta kirjoittelu onkin ollut tässä blogissa tauolla. Melonnan rinnalle on vesillä liikkumiseen ilmaantunut tänä vuonna moottorivene - juuri sellainen, minkä peräaaltoja on syytä seurata kajakissa istuessa tarkasti. Melon yksin, mutta moottoriveneellä ajan vaimoni kanssa. Mukaan mahtuu vielä ystäviäkin.

Pidän liikkuessa ja oikeastaan kaiken aikaa ranteessani älykelloa, joka mittaa sykkeen ja unen, aktiivisuuden ja kuormituksen ja tallentaa kulkemani reitin. 

Reitin tallennus olisi ollut mainio apu silloin, kun tein kertomuksia retkiltäni merellä ja sisävesillä. Käytin silloin tavallista sykemittaria puhtaasti mielenkiinnosta rasituksen määrään. Kaupan päälle tuli rekisteröityä melontajaksojen alku- ja loppuajat. 

Sitten aloin käyttää hyvin yksinkertaista tapaa rekisteröidä alku- ja lähtöajat. Samalla tuli kirjattua muistiin sää ja maisema. Otin nimittäin tavaksi ottaa retkillä valokuvan aina rantaan tullessa ja rannasta lähtiessä. Kamerani tallensi myös paikkatiedon. 

Niinpä näistä ja matkalla otetuista kuvista tallentui samalla kulkemani reitti. Kaiken kukkuraksi kuvat olivat autenttinen muistikirja koko retkeltä tuulineen, aallokkoineen ja tunnetiloineen. Kuvista oli merkittävä apu kirjoittaessani Maininki-kirjaani. Kirjoittaessa retkestä oli kulunut yli puoli vuotta, ja elämään oli tullut runsaasti uutta ajateltavaa ja muistettavaa.

Maininki-kirjaa on muuten vielä varastossani. Kirjakaupoista se on myyty loppuun. Jos haluat kirjan, lähetä sähköpostia pekka.j.lassila(at)gmail.com. 

Älykello tallentaa reitin lisäksi korkeustiedon ja sen, kuinka paljon on ollut nousua ja kuinka paljon laskua. Kummallista on minusta se, että esimerkiksi melontalenkillä nousua ja laskua saattaa kertyä useita metrejä, joskus jopa parikin kymmentä metriä. Melon sentään sileällä vedellä. 

Tämän jutun kuvassa korkeustieto on kutakuinkin oikein. Ollaan Kiilopään Niilanpäällä runsaan puolen kilometrin korkeudessa. Oli muuten kohtalaisen reipas 3,9 kilometrin nousu kivikkoista polkua Kiilopään retkeilykeskuksesta. 

Ai että oliko sähköavustusta? Eipä tietenkään. Mutta nyt, kun kajakki nostetaan pian talvisäilöön, on sähköläskien hankinta kyllä vakavassa harkinnassa. 

Spinlock Alto - paukkurengas

Myönnetään. Ostin kesällä melontavarusteen, jota en tiennyt edes olevan olemassa. Toisin sanoen sorruin heräteostokseen, vaikka olin päättänyt, että jatkossa hankin vain tarkasti harkittuja, käytön ja maailman pelastumisen kannalta kestäviä ja koeteltuja varusteita.
Ainakin toistaiseksi heräteostos on palvellut melontalenkeillä hyvin, tosin en (onneksi) ole päässyt sitä tositilanteessa testaamaan.

Kaasupatruunalla toimiva paukkurengas on pienen vyölaukun kokoinen. 

Varuste ei ole uribag. Tiedättehän sellaisen vähän vanhaa filmipurkkia suuremman putkilon, jonka toisessa päässä on tulppa ja toisessa lateksikuminen pussi. Siis matkakuikka tai matkasorsa.
Urinbag minulla on ollut varmaan kymmenen vuotta, enkä ole yhtään kertaa sitä käyttänyt. Sain sen kerran lahjaksi henkilöltä, joka arveli minulla jo olevan kaikkea mahdollista melontaan liittyvää.

Epäilen vahvasti uribagin toimivuutta kovassa kelissä ja kuivapuku päällä. Kuivapuvussani ja melontahousuissani ei edes ole vetoketjua edessä alhaalla.
Tähän asti pitkätkin retket on sujuneet kohtuullisella nesteen nauttimisella yhdistettynä maissa toimittamiseen tai pidättämiseen.

Halusin paukkuliivin, koska se on kesäkelillä ilmavampi kuin perinteinen melontaliivi. Kymmenen vuotta palvellut retkiliivini on jo kauhtunut ja kuulemma haisee. Ehkä se on muutenkin jo aika vaihtaa.

Menin ostamaan tarjouksessa olevaa paukkuliiviä, mutta liivi olikin automaattisesti laukeava. Manuaaliseen laukaisuun olisi tarvittu pieni lisäosa, mutta sellaista ei juuri sillä hetkellä ollut saatavilla.

Kerroin myyjälle, mihin tarkoitukseen liiviä tarvitsen. Myyjä etsi minulle hyllystä vyölaukkua muistuttava kapineen, joka on tarkoitettu suppaajille ja melojille. Kapine oli kaiken lisäksi kolmanneksen halvempi kuin tarjouksessa ollut paukkuliivi.

Spinlock Alto on vyölaukun muotoinen kevyt ja huomaamaton paukkuliivi tai oikeammin paukkurengas. Se kiinnitetään vyötärölle ja laukaistaan käsin samaan tapaan kuin paukkuliivi. Kaasupatruuna on pienempi kuin paukkuliivissä, samoin nostovoima.

Meloessa paukkuvyötä ei huomaa lainkaan. Kapine täyttyy laukaisuremmistä uimarenkaan muotoiseksi. Koska se on kiinnitetty vyötärön ympärille, se nousee kainaloiden alle kuin uimarengas eikä karkaa.

Mietin, millä tavalla rengas voisi täyttyessään haitata kajakkiin kiipeämistä. Kaatumistilanteessa ensisijainen pelastautumistapa on eskimo. Eskimon pyöräyttämistä vyö ei haittaa mitenkään. Sama koskee melakellukkeen kanssa puuhastelua tai avustettua pelastautumista niin kauan, kuin paukkurengasta ei ole laukaistu.

Jos kajakkiin nouseminen ei onnistu tai voimat alkavat ehtyä, paukkurenkaan voi laukaista ja kellua pelastusrenkaan varassa lähimpään rantaan tai jäädä odottelemaan apua.

En ole kokeillut, mutta tuntumani on, että täytenäkin kohtuullisen hoikka paukkurengas tuksin haittaa merkittävästi kajakkiin nousua.

Aion käyttää edelleen perinteistä retkiliiviä kylmänä aikana pelkäästään jo siksi että liivi lämmittää. Myös kovempaan keliin puen liivin mieluummin kuin paukkurenkaan, samoin retkillä, joissa tarvitsen liivin taskuja.
Mutta iltalenkeillä ja hyvässä kelissä paukkurengas tuntuu huomattavasti liiviä kätevämmältä.

Melontasaappaat

Minulla on kylmälle arat jalat. Jalkaterät ja varpaat kramppaavat helposti, jos ne saavat kylmää. Varsinkin kajakissa istuessa ja siitä noustessa jalkaterät ja varpaat kiertyvät toisinaan sellaisiin asentoihin, että äkillinen kramppi yllättää, vaikka olisi lämmin.
Kantapääni on leikattu ja vaikka onkin kutoutunut hyvin, kylmä ei tee sille hyvää.

Tämän illan melontalenkillä piti kääntyä muutaman kilometrin jälkeen takaisin, koska edestä läheni ukkosrintama. Päätös oli oikea, vaikka rintama oli vielä kaukana. Kotiin päästyä ukkonen jo paukutteli kuuluvasti ja pian alkoi tuulla ja sataa.

Matalasta kotirannastani ei pääse vesille kuivin jaloin, vaan on kahlattava veteen. Syksyn mittaan veden pinta laskee reilusti ja kahluumatka pitenee. Toisin sanoen jalat ovat meloessa aina märät ja helposti myös kylmät.

Fleece-vuorilliset, polveen asti ulottuvat melontasukat alkoivat aikanaan vuotaa heti ensimmäisellä retkellä. Niiden pinnassa on Liguid-solea kohta enemmän kuin alkuperäistä pintaa. Paljon olen käyttänyt niiden tai neopreenisukan ja crocsin yhdistelmää.
Crocsit ovat nykyisessä kajakissani vähän kömpelöt, koska jalkatilaa on niukasti. Pelkillä sukilla kantapää taas kuormittuu liikaa.

Päätin kokeilla melontasaappaita. Hain vedenpitäviä kangasvartisia saappaita, jollaiset olen joskus nähnyt yhdellä melojalla käytössä. Sellaisia ei ainakaan tällä hetkellä Suomesta eikä lähialueen verkkokaupoista löytynyt sopivaa kokoa eikä kohtuullisen hintaan.

Tilasin Sipoosta AquaDesign HydroBoot - saappaat, koska ne näyttivät NRS:n vastaavia sirommilta. Kajakissani on ahtaat jalkatilat.

Ensivaikutelma AquaDesignin neopreenivartisista ja kumikärkisistä saappaista on ihan ok. Kannan kumivahvike tukee hyvin leikattua kantapäätäni. Pohjat ovat melko ohuet. Saappaiden varren suussa on kiristysnauha, joka estää roiskevettä pääsemästä saappaan sisään.

Ihan kuivana jalat eivät saappaissakaan pysy, koska jalat hikoavat. Kumikärki ei hengitä lainkaan ja neopreenivarrenkin hengittävyys vaikuttaa vaatimattomalta. Mutta lämpimänä jalat kyllä pysyvät. Ainakaan ensimmäisten lenkkien aikana ei yhtään kramppia.

Jälleen vesillä

Melontakipinä syttyi mielessäni jo lapsena alle kouluiässä, kun näin pienen kotijärveni rannassa valkoiseksi maalatusta kankaasta ja ohuista rimoista rakennetun kajakin.
Tervattuihin puusoutuveneisiin ja keskimoottorisiin kalastajaveneisiin verrattuna siro, pitkä ja kapea kajakki näytti uskomattoman kauniilta, kuin joutsenen sulalta tai sinisellä taivaalla liitelevältä lokilta.
Mielikuvani vahvistui, kun näin valkoisen kajakin liukuvan merellä pitkän kaksilapaisen melan vilkkuessa auringossa. 1960-luvulla kajakkimelat olivat paljon nykyistä pitempiä ja melontatyyli matala.
Mielikuvissani kajakin kuuluu ilman muuta olla valkoinen. Vesillä valkoinen ei välttämättä ole kaikkein näkyvin ja turvallisin väri, mutta kolhut ja naarmut näkyvät siinä värillistä tai mustaa pintaa heikommin.
Värin lisäksi toinen ja tärkeämpi uuden kajakkini valintaperuste oli sopivuus omaan käyttöön. Valitsin kajakin, jollaisessa olen istunut yhteen menoon kokonaisen kuukauden ja yli 1300 kilometriä. Jos kajakissa jaksaa istua kuukauden ajan keskimäärin 8-10 tuntia päivässä, se ei voi olla kovin epäsopiva.

Kuukauden mittaisella retkelläni mukana kulki tietysti suuri määrä retkitavaraa, ruokaa ja vettä. Kantavuutta tarvittiin paljon enemmän kuin iltalenkkien ja päiväretkien kajakissa. Niinpä valitsin aiemmasta pitkän retken Tiderace Xplore -kajakista pykälää pienemmän, m-kokoisen mallin. Ensituntumani on, että valinta osui kohdalleen.
Kokeilin myös valmistajan uutta Xceed -mallia. Sen kansi tuntui minulle aavistuksen liian matalalta eikä kannen viisteiden puuttuminen aukon etusivuilta miellyttänyt. Arvelin kolhivani melalla kannen sivut nopeasti kolhuille.

Xplorea ei enää valmisteta, mutta se ei tee mallia yhtään huonomaksi. Tideracen uusi Xceed korvaa aiemmat Xplore, Xcape ja Xcite -mallit ja on varmasti hyvä kompromissi, vaikkei minulle sopivalta tuntunutkaan.
Xceed-mallin myötä valmistus on siirtynyt Thaimaasta Portugaliin. Minun sinivalkoinen "joutsenensulkani" on viimeisiä Thaimaassa valmistettuja malleja.