Pehmeä vai kova istuin kajakkiin

Kajakin istuimella on keskeinen vaikutus siihen, miten melonta sujuu ja kuinka kauan kajakissa jaksaa rantaan nousematta istua. 

Tiderace Explore M ja muutama käyttämäni istuimen lisäpehmike. Kajakin alla olevat airot eivät liity millään tavalla melontaan, toki vesillä liikkumiseen kyllä. 

Kajakkimeloja on sidottu aukkopeitolla napakasti kajakin istuimeen, ja mahdollisuudet melonta-asennon vaihteluun ovat rajalliset. Kajakin trimmaaminen tavaroita siirtelemällä ei rantaan nousematta onnistu. Kajakkia voi kallistaa polvea nostamalla, selkätukea voi säätää niin, ettei ryhti niin helposti painu kasaan ja ylävartaloa voi painopisteen muuttamiseksi kallistaa eteen tai taakse. Mutta takapuoli pysyy kaiken aikaa tiiviisti kajakin istuimessa, ellei nyt ole syvää ylätukea hakemassa tai eskimoa pyöräyttämässä. 

Vasemmalla Tahe Revalin solumuovilla pehmustettu istuin, oikealla Kayman Furyn istuin, jossa ei ole lainkaan pehmustetta. Solumuovipehmusteissa on sellainen ikävä puoli, että niiden alle jää usein sen verran vettä, että takapuoli kastuu.

Kajakissa istumiseen tottuu kajakissa istumalla. Melontaharrastukseni alkuvaiheessa tavallinen iltalenkkini kesti noin tunnin. Totuin istumaan kajakissa tunnin, ja jos aikaa meni enemmän, alkoi istuin tuntua epämukavalta. Kun jatkoin lenkkini välillä kahteen tuntiin, totuin vähitellen istumaan kajakissa kaksi tuntia. Sen jälkeen pitempikään istuminen ei puuduttanut takapuolta, selkää, reisien yläosaa eikä jalkateriä. 

Perception Essencen istuinta on kehuttu ja hyvää minusta on varsinkin se, että istuimen etureunan korkeutta voi säätää. 

Istuimen sopivuuden lisäksi olennaista on jalkatukien sopiva etäisyys, kannen ja polvitukien korkeus ja selkätuen säätö. Jalat on hyvä pitää vähän koukussa, mutta ne pitää tarvittaessa saada polkimilla suoriksi. Selkätukeen ei ole tarkoitus nojata, vaan siitä saa sopivaa tukea jalkatyöhön. Kerrataan nyt vielä, että meloja käyttää tehokkaan melonnan kiertoliikkeeseen isoja lihaksia, siis jalkoja, selkää ja vatsaa. 

Tiderace Vortesin istuimen pohjaan on liimattu ohut kumimatto, joka estää liukumasta penkillä. Tällaisella penkillä olen istunut kahdeksankin tuntia yhteen menoon. 

Mutta millainen on istuin, jossa retkimelojan pitäisi pystyä istumaan tuntikausia yhteen menoon. Yhtä oikeaa mallia tai vastausta kajakin istuimen malliin ei ole niin kuin ei polkupyörän istuimeenkaan. Istuin on valittava konkreettisesti takapuolituntumalta, mielellään useamman tunnin yhtäjaksoisella tuntumalla. 

Minulle parhaat kajakin istuimet ovat olleet Kayman Furyssa ja Tideracen Vortexissa ja Explorerissa. Furyn lasikuituistuimessa ei ollut lainkaan pehmustetta, Tideracen kajakeissa lasikuituun on liimattu puolen sentin kumipehmuste, tai paremmin liukueste. Istuimet ovat olleet leveydeltään sellaisia, että lantio solahtaa siihen sen verran napakasti, että kajakkia voi kallistaa yksinkertaisesti lantiota kallistamalla. 

Kajaksportin istuin, joka muissa kajakeissa on tuntunut sopivalta, puudutti korkeakantisessa Skim Beaufortissa takareidet ja istuimen päällä piti pitää parin sentin solumuovipatjaa. Pikkuisen samaa vikaa (tai ominaisuutta) on Sea Bird Discoveryssa. Istuin on vähän liian leveä ja kajakin kansi korkea. Tosin sanoen kajakissa ”hölskyy”. Tuntuma on toki henkilökohtainen ja myös tottumiskysymys. 

SeaBird Discoveryn istuimessa on ohut pehmuste. Selkätuki on korkea, mutta sen voi onneksi kääntää kaksinkerroin. 

Olin istunut Tideracen penkeissä useita tuhansia kilometrejä ja kahdeksankin tuntia yhteen menoon ilman ongelmia, kunnes huomasin leikkaavani ohuesta retkipatjasta istuimeen lisäpehmikettä samaan tapaan, kuin ensimmäisellä viikon mittaisella retkelläni. Takapuolen luihin ja lonkkaan painoi. 

Vähitellen vaivat pahenivat, pehmike kasvoi paksuutta ja siedettävä aika kajakissa lyheni kesällä 2024 alle puoleen tuntiin. Seuraavana keväänä sain lonkan tekonivelen, ja melonta jonkin verran helpottui. Alaselkä oli leikattu pari vuotta aiemmin, ja silläkin saattoi olla osuutta kajakissa istumisen hankaluuteen. 

Sun Castalin istuin on samantapainen kuin Perceptionissa. Istuimen sivuilla on pehmikkeet, joilla voi säätää istuimen leveyttä ja lantiotuntumaa kajakkia kallistettaessa. 

Tänä kesänä, kun lonkka alkoi jo olla kunnossa, vajaa tunti kajakissa sujui hyvin, mutta toisen tunnin alkaessa vanhat vaivat palasivat. Pidin vanhasta muistista erivahvuisia solumuovipehmikkeitä takapuolen alla ja yritin hakea sopivaa muutamasta viime vuosina leikkaamastani eri vaihtoehdosta. Ei juuri helpottanut. Harmitti ja mietin jo, pitääkö typistää melontalenkit alle tuntiin tai jättää koko harrastus, kunnes lenkille lähtiessäni unohdin jotain. 

Aluksi en huomannut mitään. Melonta tuntui helpolta. Meloin neljän ja viiden metrin sivuvastaiseen ja sivutuuleen, sitten sivumyötäiseen ja suoran myötätuuleen enkä tullut laskeneeksi kajakin evää. Ohjailuvedot ja pienet kallistukset sujuivat kuin huomaamatta, ja kajakki totteli herkästi vartalon liikkeitä. Puolen toista tunnin istuminen ei tuntunut takapuolessa, ei nivusissa eikä reisissä, ei lonkissa. Olin unohtanut istuinpehmikkeen pois. 

Melontamaisemaani kuun valossa. Harvoin on näillä vesillä näin tyyntä. Vaikka tuuli olisi vain viisi tai kuusi metriä sekunnissa, jos se tulee pohjoiselta puoliskolta, aalto on lyhyttä ja terävää ja jostain syystä usein ristiaallokkoa.

Toisin sanoen kajakin istuimessa käyttämäni erilaiset pehmikkeet vaimensivat muutakin kuin painetta takapuolen luihin. Pehmikkeet vaimensivat ja jopa estivät kokonaan vartalolla ohjaamisen. Lantion liike ei välittynyt kajakin runkoon. Lisäksi pehmeä solumuovi painoi milloin takareisiä, milloin jotain muuta kohtaa tai kaikkia niitä. 

Luulen, että kajakin istuimeen pätee sama periaate kuin polkupyörän istuimeen. Aluksi pehmeä tuntuu mukavalta, mutta mitä enemmän ja pitempiä matkoja ajat, sitä vähemmän istuimeen kannattaa laittaa pehmustetta. Hiertymien ja turtumisen kannalta istuimen muoto ja asento ovat pehmeyttä tärkeämpää. Selkätuesta vielä sen verran, että opin aikanaan eniten melontatekniikkaa ja kajakin käsittelyä Lettmanin merikajakilla, jossa ei ollut lainkaan selkätukea, ei edes alaselän taakse tulevaa remmiä. Meloessa oli pakko pitää kohtuullinen etunoja.

Käsintehty puukanootti kaipaa melojaa

Rakensin alkukesällä 2024 Vendia Woodsin kanootinrakennuskurssilla ammattilaisten ohjauksessa Finnia-kanootin. Kirjoitin kanootin rakentamisesta tässä blogissa vaihe vaiheelta.

https://melontakuvia.blogspot.com/2024/06/kanootin-rakentamisen-ensimmainen-paiva.html

Kanootti on kaunis ja tuoksuu miellyttävästi tervalta, niinkuin aidon puuveneen kuuluukin. Olen melonut sillä tyyninä kesäiltoina, kuunnellut vesilintujen laulua ja katsellut kainuulaista vaaramaisemaa. Melontaa häiritsi vain lonkkavaiva, joka johti viime vuonna lonkan tekonivelen asentamiseen. Kanootissa tai kajakissa istuminen onnistui vain alle puoli tuntia kerrallaan. 

Nyt tilanne on paljon parempi, mutta pitkän harkinnan jälkeen päätin luopua kanootista. Rantaan jää edelleen kaksi kajakkia, ketterä muovinen ja merikelpoinen lasikuituinen. 

Kanootin tiedot on kirjattu myynti-ilmoitukseen ja niitä voi lukea kesäkuun 2024 postauksistani. Kanootin mukana tulee kaksi melaa ja ilmapussit, jotka tekevät siitä uppoamattoman. Tervattu puukanootti on varsin helppohoitoinen. Se kaipaa pintaansa vain pellavaöljyn, hautatervan ja havupuutärpätin seosta tarpeen mukaan keväisin. 

Jos kiinnostaa, yhteystietoni on tuossa sivupalkissa. Arvelen, ette ihan samanlaista kanoottia tule ihan heti vesillä vastaan. 

https://www.nettivene.com/kanootti/omavalmiste/1042562

Nälkäkanava, Kajaani

 

Nälkäkanava louhittiin hakuilla ja räjäyttämällä 1860-luvulla ohittamaan vajaan puolen kilometrin mittainen Petäisenkoski. Kajaaninjokea, jonka nimi oli vielä 1800-luvulla Vuohenkijoki, laskettiin alas tervaveneillä, eikä koskesta päässyt ehjänä läpi ilman kosken hyvin tuntevaa opasta. Nimensä nälkävuosina rakennettu kanava on sai siitä, että louhijat saivat palkkansa viljana. Tervan hinta oli romahtanut, ja viljasta pyydettiin huippuhintoja. 
Ennen voimaloiden rakentamista noin kahdeksan kilometrin mittainen Kajaaninjoki on ollut vuolas virta, jonka pudotuskorkeus on noin viisitoista metriä eli lähes kaksi metriä kilometrille. Tammi-helmikuun pitkän pakkasjakson jälkeen sulaa vettä on vain voimaloiden alavirroissa ja nälkäkanavassa.

Retkimelojen uusi "nauhareitti" kulkee kymmenellä järvellä

Jäät ovat isossa osassa rannikkoa ja sisävesillä ilmeisesti jo lähteneet tai juuri lähdössä. Fb:n melontaryhmiin ilmestyy päivä toisensa jälkeen upeita kuvia kauden aloituksesta eri puolilta Etelä-Suomea. Sitä mukaa, kun kevät etenee, mieli palaa vesille ja ajatukset askaroivat tulevissa melontaretkissä. Minne meloisin, missä olisivat kiinnostavat vedet ja leiripaikat? Melonko rengasreitin vai taipaleen rannalta toiselle, ja miten hoidan siinä tapauksessa kaluston kuljetuksen? Entä jos joudun keskeyttämään retkeni, miten saan itseni ja kaluston kotiin?

Suomen retkimelojat ry on hyväksynyt ja julkaissut uuden nauhamelonnan, jonka nimi on Kymmenen järven nauha. Reitin alku- ja päätepisteet ovat Virroilla ja Länkipohjassa, ja sen eteläisin piste on Hämeenlinnassa. Reitillä melotaan nimensä mukaisesti vähintään kymmenellä eri järvellä, muun muassa Vaskivedellä, Tarjanteella, Ruovedellä, Vankavedellä, Näsijärvellä, Pyhäjärvellä, Vanajavedellä, Mallasvedellä, Roineella ja Längelmävedellä. Reitistä riippuen voidaan käydä myös Pälkänevedellä ja Paarlahden vuonolla. Nauhareitin pituus on lyhyimmillään noin 390 km ja enimmillään noin 460 km (Teiskon Tervalahden ja Hauhon ja Pälkäneveden kera). 

Reitin idea on saanut alkunsa juttusarjasta, jonka tein Aamulehteen elokuussa 2015. Meloin silloin Virroilta Orivedelle ja tein retkeltä joka päivä lehden verkkosivuille jutun. 

Keväällä 2024 huomasin, ettei juttua enää löydy lehden verkkosivuilta, ja päätin julkaista kokonaisuuden hieman muokattuna tässä blogissani. Pirkanmaalla meloville reitti on  varmaan monelta osin tuttu, mutta itse en ole löytänyt noilta vesiltä kovinkaan monta kattavaa retkikertomusta.

Jakaessani jutun linkin jossain melontaryhmässä heitin ajatuksen, että reitti voisi sopia hyvin Retkimelojien nauhamelonnaksi. Aiemmista nauhamelontareiteistä se poikkeaisi logistisen helppoutensa ja lukuisien mahdollisten exit-pisteiden vuoksi ja kulkisi suurelta osin asuttujen seutujen ja erilaisten nähtävyyksien liepeillä. Suuria selkiä reitillä on vähän, ja se on melottavissa kohtalaisesti monen suuntaisilla tuulilla. Toisin sanoen kynnys reitille lähtemiseen olisi matala. 

Kokenut retkimeloja ja monen nauhamelontareitin taustahahmo Johan Holmberg kiinnostui ehdotuksestani ja alkoi valmistella Kymmenen järven nauhalle sääntöjä. Kävimme kevään aikana keskustelua reitin mahdollisista käyntipaikoista ja reittivaihtoehdoista. Lopullisen muotonsa ja nimensä reitti sai kesäkuussa 2024 Luopiosissa. Tapasimme Ämmätsän kartanon kanoottiverstaalla, missä olin rakentamassa puista kanoottia Juho Paason opastuksella. 

Loppukesällä selvitin reitin ainoan ”ongelmakohdan” eli Pispalan uittotunnelin tilanteen ja Johan viimeisteli nauhamelonnan säännöt. Pispalan uittotunneli on toistaiseksi poissa käytöstä, mutta sen tulevaa käyttöönottoa pohditaan aikanaan Tampereen kaupungin hallinnossa. Niin kauan kun tunneli on suljettu eikä Näsijärveltä Pyhäjärvelle pääse Pispalan harjun läpi, on se kierrettävä joko kärräämällä tai kuljetettava kalusto Tampereelle jätetyllä autolla vesistöstä toiseen. Harju toimii hyvänä exit-pisteenä, jos haluaa meloa reitin esim. kahdessa viikon mittaisessa osassa. 

Nauhareitin pituus on lyhyimmillään noin 390 km ja enimmillään noin 460 km (Teiskon Tervalahden ja Hauhon ja Pälkäneveden kera). 

Kymmenen järven nauha on monipuolinen ja suurelta osin helppo melontareitti, jonka varrella on paljon mielenkiintoista nähtävää. Varsinkin Valkeakosken jälkeen voi valita monia erilaisia reittivaihtoehtoja. Ainoa edestakainen melonta koituu Hämeenlinnassa käynnistä, mutta käynti on minun ja Johanin mielestä kyllä vaivan arvoinen. Reitti Vanajanselältä Hämeenlinnaan on jokimaisena melko suojainen, ja sen varrella on monta hyvää tauko- ja käyntipaikkaa.

Pirkanmaan monipuoliset ja paikoin erämaisetkin reitit kannattaa muistaa. 

JK: Yle kertoi 28.4.2025, että työt Pispalan uittotunnelin kunnostamiseksi voisivat ehkä alkaa jo ensi kesänä.

https://yle.fi/a/74-20158460?utm_source=social-media-share&utm_medium=social&utm_campaign=ylefiapp&fbclid=IwY2xjawJ-nkhleHRuA2FlbQIxMQABHqAa4U2W5NPqWl0J1J9VAyLErHcjND1u49ZAuXfT8FN3u5JPXieWMloR4b63_aem_ApcCk3AkyOJ3Mb4yQyufDg

Pohjoisilla vesillä on sentään turvallista

Joki virtaa verkkaisesti paahtavassa auringossa. Rannan korkeat hiekkapenkat saavat veden näyttämään aluksi ruskeanharmaalta kuin Vantaanjoessa, mutta kun pääsemme rannan tuntumaan, ruskeanharmaa sävy katoaa. Lähellä rantaa vedenpinnan rikkoo laakea kivi, jolle voisi hyvin astua, ja jolle voisi kahlata istumaan.

Yhtäkkiä kivi alkaa liikkua. Se nousee hitaasti vedenpinnan tasosta. Kaarevan pinnan eteen ilmestyy ensin kaksi pientä uloketta, sitten toiset kaksi. Jälkimmäisiin raottuu pienet aukot -silmät. Kolmen tuhannen kilon painoisen virtahevon pää ja selkä kohoavat hitaasti vedenpinnan yläpuolelle. Pian vierestä nousee toinen virtahepo, sitten kolmas ja neljäs. 

Virtahepo oleskelee enimmäkseen veden pinnan alla ja nostaa välillä vain sieraimet pinnan yläpuolelle. Se voi pidättää hengitystään lähes puoli tuntia kerrallaan. Joessa virtahevon selkä näyttää matalalta harmaanruskealta pintakiveltä. 

Enpä haluaisi olla melomassa Mara-joessa, kun kohdalle osuu virtahepolauma. Vaikka virtahepo on kasvissyöjä, ihmisille se on Afrikan nisäkkäistä kaikkein vaarallisin. Virtahepo tappaa joka vuosi enemmän ihmisiä Afrikassa kuin mikään muu nisäkäs. Ei uskoisi, että tuhansien kilojen painoinen virtahepo ui nopeampaa kuin retkivauhtinen kajakki, parhaimmillaan lähes kymmenen kilometriä tunnissa.

Joen vastarannalla yksi runko lahopuiden seassa kiinnittää huomioni. Väri vivahtaa hieman vihreään, ja sen toisessa päässä erottuu selviä mustia raitoja. Toisessa päässä erottuu hampaat. Krokotiili paistattelee päivää suu auki liikkumatta koko sen ajan, kun patikoimme pitkin Mara-joen rantaa. 

Pysähdymme katsomaan rantatörmästä vesirajaan viettäviä yli puolentoista metrin levyisiä syviä uria. Ne ovat virtahepojen polkuja, joita pitkin virtahevot nousevat yöllä rannan pensaikkoon ruokailemaan, opas selittää. 

Oppaanamme toimivalla puistonvartijalla on mukanaan kivääri. En ihmettele sitä, kun huomaan jalkojemme juuressa lähellä vesirajaa pienen, noin kolmen metrin mittaisen krokotiilin, joka avaa suutaan juuri sen verran, että hampaiden väliin sopisi mukavasti reilun reiden vahvuinen kappale. 

Polku jatkuu pensaikon läpi kauemmas rannasta. Alan katsella huomattavasti tarkemmin, mihin kohtaan juurakkoisella ja kivisellä polulla sandaalini astun.

Kyllä meillä pohjoisessa maassa on sentään turvallista ja huoletonta meloa ja rantautua tauolle tai leiriin. Satunnainen sisilisko, sammakko tai jyrsijä saattaa vähän säikäyttää, mutta vaaraa niistä ei ole. 

Uhkaavimman tilanteeni koin vuosia sitten, kun hirvi tömisteli aamuyöllä pienen telttani vieressä. Pelkäsin, että se talloo minut alleen. Ei tallonut, mutta jätti ruokalautasellisen papanoita teltan oven eteen. Toisella kerralla heräsin yöllä, ilmeisesti kettu kävi kolistelemassa ulos jättämiäni trangian kattiloita, ja jonkun kerran on kyy luikerrellut kajakkini vierestä, kun olen rantautunut kivikkoiseen rantaan. Hylkeitä on uinut merellä ja Saimalla vastaan, mutta eivät kymmentä metriä lähemmäs ole tulleet. 

 

Osa 2. Safarilla Masai Maran suojelualueella

Jos haluaa nähdä ja valokuvata luonnossa vapaana liikkuvia villieläimiä, Masai Maran noin 1500 neliökilometrin laajuinen suojelualue on yksi parhaista retkikohteista. Alue sijaitsee Kenian eteläosassa Tansanian rajalla. 

Alueelle ei voi lähteä kävelemään vapaasti reppu selässä, vaan siellä liikutaan autolla, mielellään nelivetoisella maasturilla. Maisema on avaraa akaasiapuiden ja pensaikkojen kirjomaa savannia.

Safariautojen kuljettajat vaihtavat tietojaan eläinten liikkeistä, ja kun jossain havaitaan vaikkapa leijonia, pian paikalle voi kerääntyä useita autoja. Järjestely helpottaa eläinten näkemistä, mutta on siinä harmittavatkin puolensa. 

Pysähdyimme kiikaroimaan laajan aukean toisella laidalla olevaa suurta antilooppilaumaa. Pian huomasimme gepardin, joka lähti lauman lähettyviltä suoraan meitä kohti. Gepardi maastoutuu hyvin keltaiseen, vajaan metrin korkuiseen heinikkoon. Kun eläin oli jo vajaan sadan metrin päässä meistä, näimme kuinka sen edestä pinkaisi pahkasika kahden poikasensa kanssa pakoon. 

Gepardi jatkoi hiiviskelyään meitä kohti, mutta pian kadotimme sen näkyvistä. Nimittäin kaksi muuta tiellä kiikaroinutta autokuntaa ajoivat suoraan heinikkoon nähdäkseen eläimen lähempää. Enää emme sitä nähneet, eivätkä ilmeisesti toisetkaan autokunnat, koska pian ne jatkoivat matkaansa. 

Suojelualueella eläimiä ei saa häiritä millään tavalla. Pari kertaa jouduimme sen vuoksi mottiin, ja meidän oli vain odotettava. Olimme ajaneet polkua alueelle, jossa norsulauma oli ruokailemassa. Katselimme ja kuvasimme norsuja aikamme. Kun norsulauma alkoi tulla jo alle kymmenen metrin päähän, käänsimme auton ja lähdimme takaisin tietä kohti. Eteemme polulle asteli norsu poikasensa kanssa, eikä niillä ollut mitään kiirettä. Oli odotettava ja toivottava, että ne ja takanamme seisova lauma siirtyisivät toisaalle. Lopulta alueelle käveli muita norsuja huomattavasti suurempi alfauros, joka johdatti koko lauman liikkeelle.

Toisella kertaa etsimme kirahveja, joita olimme nähneet päivän aikana vain muutaman ja niistäkin osan melko kaukaa. Olimme jo paluumatkalla seitsemän tunnin safarilta, kun näimme tienvarren pensaikossa ruokailevan kirahvin. Pysähdyimme kuvaamaan. 

Samalla huomasimme toisella puolella tietä ensin kolme kirahvia, sitten kauempana kokonaisen lauman. Kaksi kirahveista siirtyi taaksemme tielle ja lähti seuraamaan meitä. Yksi asettui ilta-aurinkoon eteemme keskelle tietä kuin suolapatsas. Oli odotettava, että edessä seisova lähtee liikkeelle.

Jossain vaiheessa safaria olimme pysähtyneet keskellä avaraa maisemaa kasvavan akaasiapuun alle syömään eväitä. Aurinko paistoi suoraan pään päältä. Katselimme heinikossa näkyviä eläinten jätöksiä ja jälkiä. Kun lähdimme liikkeelle, näimme vain parin sadan metrin päässä pensaikon suojassa lepäilevän leijonalauman, joka oli juuri ruokaillut. 

Ajelimme illan jo hämärtyessä leiripaikkaamme, jossa yövyttiin teltassa. Ihan tavallinen vaellusteltta majapaikka ei ollut, vaan huomattavan hyvin varustettu hotellihuone tai maja, jonka seinät olivat telttakangasta. 

Pari kolme sataa metriä ennen leirialueemme porttia näimme tien vieressä sakaalin, jota pysähdyimme kuvaamaan. Samassa huomasimme tien toisella puolella muutaman kymmenen metrin päässä makoilevan urosleijonan, joka katseli meitä tarkkaavaisesti. 

Onneksi leirialueemme on aidattu, ajattelin illalla, kun teltassa unta odotellessani kuuntelin ulkoa kantautuvia erilaisia villieläinten ääniä. 

Vähän toisenlainen retki, osa 1.

Blogini nimi ”Valokuvia vesiltä ja mailta” syntyi aikaan ajatuksesta, että julkaisisin blogissa lähinnä valokuvia melonta- ja polkupyöräretkiltäni. Olin polkenut polkupyörällä vuosituhannen vaihteesta lähtien kymmeniä tuhansia kilometrejä, rakentanut vanerisen kajakin, ostanut oikean merikajakin ja takana oli ensimmäiset pitemmät melontaretket. 

Blogin aloittamisen jälkeen pyöräily jäi pikku hiljaa vähemmälle, mutta melontakilometrejä alkoi kertyä vähintään tuhat joka vuosi, ja postaukset keskittyivät lähes kokonaan melontaan. Valokuvat jäivät lopulta melko lailla tekstin jalkoihin. Pitkien retkien jälkeen tein päivityksiä vuosi vuodelta harvemmin. Melontakilometrit ovat viiem vuosina jääneet alle tuhanteen, mutta pyöräilykilometrejä on alkanut kertyä vuosi vuodelta enemmän. 

Palaan tässä ja muutamassa seuraavassa postauksessa blogin alkujuurille ja julkaisen valokuvia ja vain lyhyitä tekstejä  ”vähän vesiltä ja paljon mailta”. 

Vietin vuodenvaihteessa pari viikkoa Afrikassa päiväntasaajan eteläpuolella. Mennäänpä sarjan ensimmäisessä postauksessa vesille – tässä tapauksessa Intian valtamerelle ja tarkemmin Watamun rannoille.

Watamu on reilun puolen tunnin taksimatkan päässä Malindin lentokentältä. Malindiin taas pääsee Nairobista reilun tunnin mittaisella lennolla.

 

Watamun eteläpuolella Mida greekin mangrove-alueella voi meloa magrovemetsän siimeksessä. Kuvan meloja istui suppilaudan päällä ja kauhoi melko nopeasti ison selän poikki. Alueella olisi voinut osallistua melontaretkelle, mutta en tiedä, olisinko voinut lähteä sinne omin päin. Kuvassa näkyvät evät eivät sentään kuulu haille, vaan uteliaille delfiineille.

Paikalliset kanootit eivät näyttäneet kanadalaismallisilta. Niitä sauvottiin seisten melko syvässäkin vedessä pitkällä sauvalla. Vajaan puolen metrin korkuinen aallokko ei näyttänyt juuri haittaavan sauvojia.