Pehmeä vai kova istuin kajakkiin

Kajakin istuimella on keskeinen vaikutus siihen, miten melonta sujuu ja kuinka kauan kajakissa jaksaa rantaan nousematta istua. 

Tiderace Explore M ja muutama käyttämäni istuimen lisäpehmike. Kajakin alla olevat airot eivät liity millään tavalla melontaan, toki vesillä liikkumiseen kyllä. 

Kajakkimeloja on sidottu aukkopeitolla napakasti kajakin istuimeen, ja mahdollisuudet melonta-asennon vaihteluun ovat rajalliset. Kajakin trimmaaminen tavaroita siirtelemällä ei rantaan nousematta onnistu. Kajakkia voi kallistaa polvea nostamalla, selkätukea voi säätää niin, ettei ryhti niin helposti painu kasaan ja ylävartaloa voi painopisteen muuttamiseksi kallistaa eteen tai taakse. Mutta takapuoli pysyy kaiken aikaa tiiviisti kajakin istuimessa, ellei nyt ole syvää ylätukea hakemassa tai eskimoa pyöräyttämässä. 

Vasemmalla Tahe Revalin solumuovilla pehmustettu istuin, oikealla Kayman Furyn istuin, jossa ei ole lainkaan pehmustetta. Solumuovipehmusteissa on sellainen ikävä puoli, että niiden alle jää usein sen verran vettä, että takapuoli kastuu.

Kajakissa istumiseen tottuu kajakissa istumalla. Melontaharrastukseni alkuvaiheessa tavallinen iltalenkkini kesti noin tunnin. Totuin istumaan kajakissa tunnin, ja jos aikaa meni enemmän, alkoi istuin tuntua epämukavalta. Kun jatkoin lenkkini välillä kahteen tuntiin, totuin vähitellen istumaan kajakissa kaksi tuntia. Sen jälkeen pitempikään istuminen ei puuduttanut takapuolta, selkää, reisien yläosaa eikä jalkateriä. 

Perception Essencen istuinta on kehuttu ja hyvää minusta on varsinkin se, että istuimen etureunan korkeutta voi säätää. 

Istuimen sopivuuden lisäksi olennaista on jalkatukien sopiva etäisyys, kannen ja polvitukien korkeus ja selkätuen säätö. Jalat on hyvä pitää vähän koukussa, mutta ne pitää tarvittaessa saada polkimilla suoriksi. Selkätukeen ei ole tarkoitus nojata, vaan siitä saa sopivaa tukea jalkatyöhön. Kerrataan nyt vielä, että meloja käyttää tehokkaan melonnan kiertoliikkeeseen isoja lihaksia, siis jalkoja, selkää ja vatsaa. 

Tiderace Vortesin istuimen pohjaan on liimattu ohut kumimatto, joka estää liukumasta penkillä. Tällaisella penkillä olen istunut kahdeksankin tuntia yhteen menoon. 

Mutta millainen on istuin, jossa retkimelojan pitäisi pystyä istumaan tuntikausia yhteen menoon. Yhtä oikeaa mallia tai vastausta kajakin istuimen malliin ei ole niin kuin ei polkupyörän istuimeenkaan. Istuin on valittava konkreettisesti takapuolituntumalta, mielellään useamman tunnin yhtäjaksoisella tuntumalla. 

Minulle parhaat kajakin istuimet ovat olleet Kayman Furyssa ja Tideracen Vortexissa ja Explorerissa. Furyn lasikuituistuimessa ei ollut lainkaan pehmustetta, Tideracen kajakeissa lasikuituun on liimattu puolen sentin kumipehmuste, tai paremmin liukueste. Istuimet ovat olleet leveydeltään sellaisia, että lantio solahtaa siihen sen verran napakasti, että kajakkia voi kallistaa yksinkertaisesti lantiota kallistamalla. 

Kajaksportin istuin, joka muissa kajakeissa on tuntunut sopivalta, puudutti korkeakantisessa Skim Beaufortissa takareidet ja istuimen päällä piti pitää parin sentin solumuovipatjaa. Pikkuisen samaa vikaa (tai ominaisuutta) on Sea Bird Discoveryssa. Istuin on vähän liian leveä ja kajakin kansi korkea. Tosin sanoen kajakissa ”hölskyy”. Tuntuma on toki henkilökohtainen ja myös tottumiskysymys. 

SeaBird Discoveryn istuimessa on ohut pehmuste. Selkätuki on korkea, mutta sen voi onneksi kääntää kaksinkerroin. 

Olin istunut Tideracen penkeissä useita tuhansia kilometrejä ja kahdeksankin tuntia yhteen menoon ilman ongelmia, kunnes huomasin leikkaavani ohuesta retkipatjasta istuimeen lisäpehmikettä samaan tapaan, kuin ensimmäisellä viikon mittaisella retkelläni. Takapuolen luihin ja lonkkaan painoi. 

Vähitellen vaivat pahenivat, pehmike kasvoi paksuutta ja siedettävä aika kajakissa lyheni kesällä 2024 alle puoleen tuntiin. Seuraavana keväänä sain lonkan tekonivelen, ja melonta jonkin verran helpottui. Alaselkä oli leikattu pari vuotta aiemmin, ja silläkin saattoi olla osuutta kajakissa istumisen hankaluuteen. 

Sun Castalin istuin on samantapainen kuin Perceptionissa. Istuimen sivuilla on pehmikkeet, joilla voi säätää istuimen leveyttä ja lantiotuntumaa kajakkia kallistettaessa. 

Tänä kesänä, kun lonkka alkoi jo olla kunnossa, vajaa tunti kajakissa sujui hyvin, mutta toisen tunnin alkaessa vanhat vaivat palasivat. Pidin vanhasta muistista erivahvuisia solumuovipehmikkeitä takapuolen alla ja yritin hakea sopivaa muutamasta viime vuosina leikkaamastani eri vaihtoehdosta. Ei juuri helpottanut. Harmitti ja mietin jo, pitääkö typistää melontalenkit alle tuntiin tai jättää koko harrastus, kunnes lenkille lähtiessäni unohdin jotain. 

Aluksi en huomannut mitään. Melonta tuntui helpolta. Meloin neljän ja viiden metrin sivuvastaiseen ja sivutuuleen, sitten sivumyötäiseen ja suoran myötätuuleen enkä tullut laskeneeksi kajakin evää. Ohjailuvedot ja pienet kallistukset sujuivat kuin huomaamatta, ja kajakki totteli herkästi vartalon liikkeitä. Puolen toista tunnin istuminen ei tuntunut takapuolessa, ei nivusissa eikä reisissä, ei lonkissa. Olin unohtanut istuinpehmikkeen pois. 

Melontamaisemaani kuun valossa. Harvoin on näillä vesillä näin tyyntä. Vaikka tuuli olisi vain viisi tai kuusi metriä sekunnissa, jos se tulee pohjoiselta puoliskolta, aalto on lyhyttä ja terävää ja jostain syystä usein ristiaallokkoa.

Toisin sanoen kajakin istuimessa käyttämäni erilaiset pehmikkeet vaimensivat muutakin kuin painetta takapuolen luihin. Pehmikkeet vaimensivat ja jopa estivät kokonaan vartalolla ohjaamisen. Lantion liike ei välittynyt kajakin runkoon. Lisäksi pehmeä solumuovi painoi milloin takareisiä, milloin jotain muuta kohtaa tai kaikkia niitä. 

Luulen, että kajakin istuimeen pätee sama periaate kuin polkupyörän istuimeen. Aluksi pehmeä tuntuu mukavalta, mutta mitä enemmän ja pitempiä matkoja ajat, sitä vähemmän istuimeen kannattaa laittaa pehmustetta. Hiertymien ja turtumisen kannalta istuimen muoto ja asento ovat pehmeyttä tärkeämpää. Selkätuesta vielä sen verran, että opin aikanaan eniten melontatekniikkaa ja kajakin käsittelyä Lettmanin merikajakilla, jossa ei ollut lainkaan selkätukea, ei edes alaselän taakse tulevaa remmiä. Meloessa oli pakko pitää kohtuullinen etunoja.

Maininki-kirjoja on vielä saatavilla!

Parin tunnin tauolla ja kirjoituspuuhissa Piehingin kalastajakylässä Antti Oravan hoivissa. Kuva Suomen rannikon melonnastani keväällä 2013. (kuva Antti Orava)

Olen saanut edelleen (kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen) kyselyjä Maininki-kirjastani (Tammi 2014). Kirja on ollut jo vuosia loppu kirjakaupoista, mutta se on lainattavissa useimmista kirjastoista ja äänikirjana Celia-kirjastossa.

Kun kirjan painos alkoi keväällä 2016 olla lopuillaan, ostin loput kirjan painoksesta omaan varastooni. Kirjoja on tammikuussa 2025 vielä reilut parisenkymmentä kappaletta jäljellä. 

Eli nyt on vielä mahdollista tilata pakasta vedetty nide omaan melonta-, retki- tms. kirjastoon tai lahjaksi. Kirja alkaa olla jo keräilykappale, koska uusia ei enää tule. 

Kirjan voi tilata minulta suoraan hintaan 20 euroa/kpl + postikulut. 
Kahden ja sitä useamman kappaleen tilaukset toimitan postipakettina.

Tilaa kirja itselle omaan melontakirjastoosi tai lahjaksi. 

Tilaukset sähköpostilla: pekka.j.lassila [at] gmail.com

Kuva Raahen edustalta. Raahea lähestyttäessä nousi kova tuuli, sade ja ukkonen. Onneksi ukkosrintama pysytteli mantereen puolella. Jos se olisi tullut paria kilometriä lähemmäs, olisi pitänyt nousta pikimmiten ensimmäiseen mahdolliseen rantaan suojaan. 

Maininki on retkikertomus 1300 kilometriä pitkästä Suomen rannikon melonnasta keväällä 2013. Retki polveilee aallokkoisilta seliltä mielenkiintoisiin historian tarinoihin, rannikon luontoon ja elinkeinoihin.Kirja pitää sisällään paljon käytännön tietoa melonnasta, varusteista, reitistä ja leiripaikoista. Prosessoin matkan aikana pitkäaikaisen työn yllättävän päättymisen tuskaa. Mistä löydän uskon tulevaisuuteen ja miten selätän orastavan katkeroitumisen. Sidottu, 278 sivua, Tammi 2014.

Melontakausi 2022 alkoi myöhään

Rautatiesilta kulkee Tenetinvirran yli. Virta on monin paikoin sula läpi talven. 

Hankin ensimmäisen kajakkini 15 vuotta sitten keväällä 2007. Olisikohan ollut huhtikuuta, koska paikoin oli vielä Uudellamaalla lunta maassa. Heti, kun Klaukkalan Valkjärvestä lähti jäät, kärräsin 4,2 metrisen muovisen peruskajakin järveen ja jatkoin melontaa syksyllä siihen saakka, kun järvi jäätyi. 

Keskimäärin olen aloittanut avovedessä melonnan huhtikuun lopulla ja päättänyt avovesikauden joulukuussa. Joinakin kevättalvina etsin etelästä sulia virtoja, ja meloin niissä silloin tällöin uimahalliharjoitusten välissä. 

Kainuuseen muutettuani on pitänyt sopeutua siihen, että avovesikausi alkaa aikaisintaan toukokuun puolen välin paikkeilla ja päättyy loka-marraskuussa. 

Toinen asia, mihin on pitänyt sopeutua, on ajan käyttö. Aikaa melontaan on ollut paljon vähemmän kuin etelässä asuessani. 

Kolmas sopeutumista edellyttänyt asia on olosuhteet. Kotini ja mökkini ovat molemmat rannalla eli melomaan pääsee suoraan pihalta. Etelässä kotijärveni oli kovimmillakin tuulilla suhteellisen suojainen, noin 7 kilometriä pitkä ja leveimmilläänkin vajaan kilometrin levyinen. 

Nyt molemmat rantani avautuvat suoraan suurille, tuulisille selille. Mökkirannassa avovettä riittää länteen lähes 20 kilometriä ja koilliseen ja itään 3–5 kilometriä. Saaria ei juuri ole. 

Aallokko on melontavesilläni lyhyttä ja terävää. Järvien syvyydet vaihtelevat lyhyellä matkalla puolesta metristä kolmeen, jopa neljäänkymmeneen metriin ja tuulella on tilaa puhaltaa. 

Vihreä SeaBird Discovery 430 on metrin lyhyempi kuin vieressä oleva Tiderace Xplore M. Kajakkien tilavuus litroina on silti suunnilleen sama. Discoveryn vesilinja on kokonaispituuteen nähden melko pitkä. Ensimmäisillä lenkeillä keskinopeus on ollut noin seitsemän kilometriä tunnissa, mikä on vaikuttaa yllättävän hyvältä noinkin pullealla ja lyhyellä kajakilla. 

Tänä vuonna aloitin avovesikauden 20.5. melomalla kotoa mökille noin 14 kilometriä Pirttijärveltä Tenetinvirran kautta Nuasjärvelle. Meloin kevään ensikilometrit muovisella SeaBird Discovery 430 –kajakilla, jonka hankin joulun alla kakkoskajakikseni. Kajakista oli todella edullinen tarjous, ja se tuotiin kotiovelle noin kahden viikon kuluttua tilauksesta. Kerron kajakin ominaisuuksista tarkemmin, kunhan olen melonut sillä vielä muutamia lenkkejä. 

Hiljaista oli vesillä, joiden selkävesiltä jäät olivat lähteet vasta joitakin päiviä aiemmin. Virtapaikat on täälläkin sulana melkein läpi talven. Aurinko paistoi eikä, ihme kyllä, juuri tuullut. Näillä selillä tuulee yleensä aina jostain suunnasta. 

22.5. todistin mielenkiintoisen sään- tai tuulenmuutoksen. Lähimmällä sääasemalla muutaman kilometrin päässä tuuli etelästä 2 metriä sekunnissa. Sääaseman ja mökkirannan välissä on Vuokatinvaara. Rannassa tuuli idän suunnasta ehkä sen kaksi metriä. 

Noin puoli tuntia siitä, kun pilvet siirtyivät pois auringon edestä, tuuli yltyi selvästi, ehkä noin viiteen metriin ja muutti suuntaa koilliseen. Kun aurinko lämmitti maata, tuuli alkoi puhaltaa kylmältä selältä lämpimälle maalle. 

Sääasemalla tuulen ennustetiin kääntyvän parin tunnin aikana lounaaseen. Lähdin vesille, kun ”aurinkotuuli” alkoi aavistuksen hellittää. Kiersin kymmenen kilometrin lenkin avoimilla vesillä lopulta lähes tyynessä. Tuuli ei keskellä selkää ollutkaan samalainen kuin rannan tuntumassa. Lenkin jälkeen tuuli alkoi puhaltaa luoteesta ja puskea parinkymmenen kilometrin selältä pientä terävää aaltoa. 

Toisin sanoen maiseman korkeuserot ja auringon lämpö vaikuttavat tuuleen samaan tapaan kuin saaret ja niidet väliset kapeat salmet tai rännit. Sääasemalla mitattu tuuli kannattaa suhteuttaa ympärillä olevaan maisemaan ja sen vaikutukseen. 

Linnasaaren seutuvilta alkoi melkoinen myötätuuliosuus Varmavirtaa ja Lajunvirtaa pitkin Haapaselälle ja Puumalaan alkukesällä 2016. 

Muistan kerran Saimaalla valinneeni mielestäni suojaisan reitin Vekaransalmen lossilta (nykyisin siellä on silta) Puumalaan Partalansaaren länsipuolen Varmavirran ja Lajunvirran kapeasta rännistä. Vallitseva pohjoistuuli ahtautui tuohon pitkään ränniin sellaisella voimalla, että meno oli lähes jatkuvaa surffiaallossa pysyttelyä. 

Kun matkaa Linnavuoren liepeiltä Puumalaan oli sentään kolmisenkymmentä kilometriä, alkoi jatkuva ohjailu jo loppumatkasta väsyttää. Ehkäpä leveämmällä Lepistönselällä saaren itäpuolella vauhti olisi ollut maltillisempi, mutta tuuli vähemmällä ohjailulla hallittavissa.