Maininki-kirjoja voi vielä tilata

Olen saanut edelleen kyselyjä Maininki-kirjastani (Tammi 2014). Kirja on ollut jo vuosia loppu kirjakaupoista, mutta se on edelleen lainattavissa useimmista kirjastoista. 

Kun kirjan painos alkoi keväällä 2016 olla lopuillaan, ostin kirjoja muutaman laatikollisen omaan varastooni. Kirjoja on vielä jäljellä joitakin kymmeniä. 

Huom! Maininki-kirjoja on tammikuussa 2025 vielä parisenkymmentä kappaletta jäljellä. Eli nyt on vielä mahdollista tilata pakasta vedetty nide omaan melonta, retki tms. kirjastoon tai lahjaksi. Kirja alkaa olla jo keräilykappale, koska uusia ei enää tule.

Kirjan voi tilata minulta suoraan hintaan 20 euroa/kpl + postikulut.
Kahden ja sitä useamman kappaleen tilaukset toimitan postipakettina.

Tilaa kirja itselle omaan melontakirjastoosi tai lahjaksi. 

Tilaukset sähköpostilla: pekka.j.lassila [at] gmail.com

Parin tunnin tauolla ja kirjoituspuuhissa Piehingin kalastajakylässä Antti Oravan hoivissa. Kuva Suomen rannikon melonnastani keväällä 2013. (kuvat Antti Orava)

Maininki on retkikertomus 1300 kilometriä pitkästä Suomen rannikon melonnasta keväällä 2013. Retki polveilee aallokkoisilta seliltä mielenkiintoisiin historian tarinoihin, rannikon luontoon ja elinkeinoihin.
Kirja pitää sisällään paljon käytännön tietoa melonnasta, varusteista, reitistä ja leiripaikoista.
Prosessoin matkan aikana pitkäaikaisen työn yllättävän päättymisen tuskaa. Mistä löydän uskon tulevaisuuteen ja miten vältän katkeroitumisen. Sidottu, 278 sivua, Tammi

Jk. Suomen rannikon melonnan ja siitä kirjoittamisen jälkeen työelämässä avautui uusia näköaloja, ja päädyin eri vaiheiden jälkeen kahden paikallislehden päätoimittajaksi Kainuuseen. Jäätyäni eläkkeelle keväällä 2023 olen pohtinut, ettei kuukauden mittainen yksinmelonta ja siitä kirjoittaminen ollut suinkaan turhaa.


”Kirjasi auttoi tavattomasti analysoimaan oman elämäni tapahtumia.”
lukija Varsinais-Suomesta
”Maininki selätti katkeruuden”.
Sanomalehti Keskipohjanmaa
“Kirja tempaisi mukaansa. Muistin vasta lopussa, että olin oikolukemassa teksiä” Kustannustoimittaja, Tammi

Melontabloggaajan arkipäivää tai -iltaa. Jutun lähetys ei onnistunut heikon kentän vuoksi Antin järjestämän mökin sisältä, vaan ulkona oli etsittävä paikka, missä operaattorin kenttä on riittävän vahva. Kuivapuku ja sen hyvin muotoiltu huppu suojaavat mainiosti ärhäkkäiltä ja verenhimoisilta itikkaparvilta.

Mennyt maisema

Heinäkuussa 2008 Kalajoen vesi oli sateiden vuoksi poikkeuksellisen korkealla. Tavallisesti kivien ja kasvien välissä soljuva, matala virta kulki leveänä siltojen alta Ylivieskan keskustan ohi. Meloin kirkon rannasta Niemelänkylälle ja vastavirtaan takaisin. Ylivieskan kirkon korkealle nouseva tapuli hallitsi matalaa ja tasaista maisemaa. Nyt kuvan näkymää ei enää ole.

Suunnittelin melontaharrastukseni alkuvaiheessa, että kerään kuvia, joissa olisi kajakin keula ja kirkon torni. Melkoinen joukko kuvia ehti parissa kolmessa vuodessa kertyä pieniltä ja isoilta sisävesiltä. Joukossa oli mm. useita seurakuntien leirikeskuskia ja niiden leirikirkkoja. Erikoisin taisi olla Maakallan pieni kirkko.

Eskimopyörähdys vaihe vaiheelta -video

Eskimopyörähdys tai eskimokäännös on varmaankin tunnetuin melontaan liittyvä manööveri. Kun mainitsen harrastavani melontaa, minulta lähes poikkeuksetta kysytään, osaanko tehdä eskimopyörähdyksen. Kukaan ei kysy ylä- tai alatuentaa, scrollausta tai etuperäsintä suoraan melomisen taidosta puhumattakaan. Vaikka näistä jälkimmäinen on taloudellisen, turvallisen ja terveellisen melonnan kannalta keskeisin.

Eskimon osaaminen ei ole retkimelojalle ainakaan järvi- ja merialueilla välttämätöntä. Moni pitkiäkin retkiä melova ei ole koskaan opetellut eskimopyörähdystä. Melakellukekaan ei ole kaikille tuttu ja automaatioksi harjoiteltu pelastautumistapa. Eivätkä eskimonkaan hallitsevat retkimelojat toivo retkillään joutuvan tilanteeseen, missä eskimoa tarvitaan.
Miksi ihmeessä eskimo kannattaa sitten opetella?

Minulle eskimon opettelu tuntui välttämättömältä jo harrastuksen alkuvaiheessa. Halusin tehdä pitkiä retkiä ja käytännön syistä tulisin tekemään useimmat retkeni yksin. Turvallisuus ja pelastautumisen taidot korostuivat valmistautuessani kolme vuotta sitten Suomen rannikon melontaan yksin toukokuisella, kylmällä merellä. Hion eskimoni ja re-entry-eskimoni sujuviksi uimahallissa ja testasin opitut taidot lastatulla kajakilla avovedessä heti jäiden lähdettyä. Re-entryssä meloja sukeltaa kaatuneen kajakin sisään ja kääntää kajakin oikeinpäin kajakissa istuessaan.

Kun hallitsee eskimopyörähdyksen, on ylätuennan ja monen muun melontataidon opetteleminen ja oppiminen helpompaa ja nopeampaa. Kajakissa istumiseen tulee varmuutta ja melominen aallokossakin on rennompaa. Jännittynyt meloja kaatuu todennäköisemmin kuin rento. Ja melonnan (=lantion, selän ja hartioiden) rentous tuo mukanaan tunteen siitä, että on yhtä veden ja tuulen kanssa. Parempi kajakin hallinnan tunne tuo melontaan iloa ja lisää turvallisuutta. Eskimo on käytännössä nopein ja turvallisin tapa selvitä kaatumistilanteesta.

En useinkaan opeta eskimoa, koska en itse tee sitä tyylipuhtaasti. Jäykkäselkäisenä en taivu kunnolla eteen enkä taakse eikä lantiokaan liiku riittävästi. Siksi käytän melan vipua enemmän kuin notkeat, käsieskimoitakin pyöräyttelevät melojat. Eskimo ei ole voima- vaan taitolaji, johon siis jäykkäselkäinenkin taipuu. En pidä tärkeänä osata viittä tai kymmentä eri eskimotyyliä. Minulle tärkeintä on päästä nopeasti ylös, jos satun meloessa kaatumaan. Parempi yksi varma tapa kuin kuusi epävarmaa.

Eskimon oppiminen ei ole ylivoimaista. Video kevään viimeisistä halliharjoituksista näyttää, kuinka eskimon voi oppia vaihe vaiheelta yhdellä harjoituskerralla. Videon sankari tuli ensimmäistä kertaa halliharjoituksiin. Melontakokemusta ei ollut kovin paljon, mutta halu oppia oli kova.

Sukeltamaan tottunut kaveri pysyi veden alla rauhallisena ja pystyi toimimaan harkitusti heti alusta alkaen. Toisille kajakissa istuminen veden alla pää alaspäin aiheuttaa lievän paniikin. Silloin harjoitus kannattaa aloittaa totuttautumisella niin, että kajakki melojineen kaadetaan ympäri ja avustaja kääntää kajakin oikeinpäin, kun meloja koputtaa kajakin kylkeen.

Videolla näkyy aluksi, miltä epäonnistunut eskimo näyttää. Painopiste on väärin ja melaa piirtää outoa liikerataa. Melan liikeradan löytämistä auttaa, kun otetaan käyttöön melan koko pituus niin, että toinen ”saranakäsi” pitää kiinni melan lavasta. Kun katse seuraa liikkuvaa melan lapaa, siirtyy painopiste automaattisesti oikein edestä taakse.

Oikean liikeradan löytymistä auttaa, jos melan ulompaan lapaan kiinnittää melakellukkeen ja kaatuu kajakissa selän puolelle. Mela on heti oikeassa asennossa, kulkee veden pinnalla eikä käänny pystyyn kohti altaan pohjaa. Pystyssä oleva mela ei kanna.

Video on melko pitkä, mutta näyttää havainnollisesti, miten eskimon tekniikka löytyy vaihe vaiheelta. Kiitokset eskimo-oppilaalleni Esalle hienosti toimitetusta videosta!

Kannattaa katsoa!

Kihdin selällä

Kävin viime heinäkuussa pari kertaa työasioilla Ahvenanmaalla. Ensimmäisen matkan paluulennolla oli pilvetön taivas ja näkyvyys merelle hyvä. Istun lentokoneessa aina jos mahdollista ikkunapaikalla. Vuosikymmenten aikana on tullut matkusteltua maata ristiin rastiin autolla, mutta kohtalaisen paljon myös fillarilla ja kajakilla. Lentokoneesta hahmottaa hyvin maiseman todelliset mittasuhteet ja etäisyydet.

Kihdin selkä on pisin Ahvenanmaan ja mantereen välinen ylitys.

Kuvasin Maarianhaminassa uutisvideota, ja tietysti otin lentokoneen samean ikkunan läpi kuvituskuvaa. Tutkin saarten muotoja ja yritin tunnistaa niitä karttakuvien perusteella. Lueskelen usein karttoja ihan huvikseni ja painan mieleeni paikkoja, reittejä ja etäisyyksiä.

Lento ei kestänyt kauaa. Kone kaarsi etelän kautta kohti mannerta. Ahvenanmaan pääsaari jäi hetkessä taakse ja Föglö koneen oikealle puolelle. Olin tunnistavinani Sottungan ja sen jälkeen alkoi avara selkä, jonka värisevää pintaa vain muutama harmaa luoto rikkoi. Aalloilla keinuvaa purjevenettä tuskin erotti muutaman kilometrin korkeuteen.

Muistelin muutaman vuoden takaista elokuun alkua. Meloin nuoren kaverini kanssa Maarianhaminasta Tammisaareen. Olimme yöpyneet Kumlingen eteläpuolen rantakallioilla ja lähteneet aamulla lähes tyynelle selälle kohti Houtskaria. Lounainen tuuli virisi auringon noustessa, mutta pysyi heikkona. Norrlandetin saarilla nousimme tauolle. 

Aamu Kumlingen eteläpuolen saarilla. Valmistaudumme pitkään ylitykseen. Ohutta pilveä, leutoa tuulta.

Iltapäivällä tuuli voimistui. Aallot eivät murtuneet, mutta vähitellen maininki kohosi yli metrin korkuiseksi niin, ettei kaveria voinut aallon takaa nähdä. Keinuimme kuin valtavassa huvipuiston laitteessa. Matkan etenemistä oli vaikea havaita, koska Houtskarin saaret pysyivät jatkuvasti horisontista heikosti kohoavina sinisinä viiruina. Lopulta isoimmat aallot löivät kajakin kannen yli. Vesi roiskui kylkiimme melkoisella paineella. Nojasimme tuulenpuolen melatukeen aaltojen rytmissä. Päivän melonta ja ulkoilma alkoivat tuntua jäsenissä ja silmissä.

Lounaan ja etelän puoleinen tuuli kuljetti meitä pohjoiseen. Kun Norrlandetilla tähtäsimme keulan Bockskärin saareen kompassisuunnalla 90 astetta, oli saari kymmenen kilometrin melonnan jälkeen suunnassa 120 astetta. Bockskärin jälkeen saimme saarten suojaa, ja meri alkoi hiljalleen tasoittua. Nousimme Hyppeisin länsikärjessä Träsnäsin punertaville silokallioille lepäämään.

Selkä ylitetty, vaatteet kuivumassa ja ruoka tulella. Taustalla Bockskär ja Svinö.

Lentokoneesta katsoen selkä näytti suurelta ja avaralta, vaikka sen ylittäminen ei kovin monta minuuttia kestänytkään. Kuvittelin pienen, viisi ja puolimetrisen kajakkini ilta-auringossa värisevään veteen. Sitä tuskin olisi lentokorkeudesta voinut edes nähdä. Kohisevassa, lähes täydessä lentokoneessa tuntui uskomattomalta, mutta samalla hienolta, että on saanut meloa laajan Kihdin selän läpi kajakilla.

Kevään ensimmäinen vapaan veden melonta

Vapaata vettä. Tuulensuunjoki virtaa Haapajärvestä Kernaalanjärveen, mistä reitti jatkuu Hiidenkokea pitkin Hämeenlinnaan ja Vanajavedelle. Tästä voisi meloa Tampereelle, Virroille ja vaikka Keuruulle saakka. 

Skim Beaufortini ensimmäistä kertaa vapaassa vedessä. Kajakki tuntuu siihen istuessa aavistuksen kiikkerältä, mutta meloessa kiikkeryyttä ei tunnu ainakaan tyynessä, virtaavassa vedessä. Kevyesti melottava kajakki tuntuu melko nopealta. Sen kansi vaikuttaa melko korkealta. 208 senttinen mela ei tuntunut yhtään liian pitkältä. 

Kernaalanjärvi on vielä tukevassa jäässä. Sulan toisella puolella oli kaksi pilkkijää ja toisella kaksi laulujoutsenta.  Tunnin melontalenkillä näin kuusi laulujoutsenta, joukon sinisorsia ja yhden saukon.

Rannan maisemaa. Linssiin roiskahtanut vesipisara pehmentää ikävästi venevajan nurkkaa. Vaikka kamera onkin vesitiivis, mikään ei estä vesipisaroiden jämähtämistä linssin edessä olevan suotimen pintaan. Harmi. Neopreenihanskalla pyyhkäisy vain pahentaa tilannetta, koska se levittää yhden pisaran kymmeniksi pieniksi pisaroiksi. Pidän joskus liivin olkaimessa pientä linssipyyhettä kameraa ja selkeitä kuvia varten.

Nolla-asteinen ilma ja vesi. 

Jäisellä ja lumisella rannalla saa olla huolellinen, ettei kajakki luiskahda veteen. Rikoin vesirajasta ohuen jään, että sain kajakin reilusti veteen, ennen kuin istuin kyytiin. Uuden kajakin ensimmäiset naarmut aina harmittavat eniten, vaikka kauden mittaan isoiltakaan naarmuilta ei voi välttyä. Tummansinisessä topcoatissa pienetkin naarmut näkyvät kirkkaan valkoisina. Onneksi pohja on sentään valkoinen, eikä siinä ihan pienet hankaumat näy. 

Beaufort valmis vesille

Konkurssihuutokaupasta ostamani kuljetusvaurioinen Skim Beaufort on pientä fiksausta vaille valmis. Kajakki oli tarkemman tutkimuksen jälkeen saanut kovempia iskuja kuin aluksi näytti. Se on joko tipahtanut telineestä epätasaiselle alustalle tai tullut trukin tai muun väkevän kohteen kolhimaksi.

Takatavaratilojen välinen ohut seinä oli osittain irti ja takakannen gelcoatissa näkyi pieniä hiushalkeamia. Vasemmassa kyljessä oli pienet iskukohdat irronneen väliseinän ja takalaipion kohdalla. Aukonkehyksen reuna oli leikattu paikoin turhan matalaksi ja kehys oli irti. Sisäpohjassa istuimen etupuolen laminoinnissa on epätasaisuutta. Mahdollisesti kankaiden väliin on jäänyt ilmaa, joka on injektoitu pois, tai sitten ilma on siellä edelleen ja pitää injektoida.

Laminoin väliseinän paikoilleen molemmilta puolilta. Telasin takakannen vauriokohtien alapuolelle kerroksen lasikuitukangasta. Kiinnitin aukonkehyksen valkoisella Sikalla sisä- ja ulkopuolelta ja kiersin ulkosaumaan muutaman kerroksen vulkanoituvaa teippiä. Kiinnitin istuimen, ostin Welhonpesästä selkätuen, puuttuvan polkimen ja kansinarut ja kantokahvat. Kajakin sininen väri on samaa sävyä kuin Bilteman värillinen gelcoat. Muutama prosentti parafiiniöljyä muuttaa gelcoatin topcoatiksi, ja sillä paikkailin vasemman kyljen kolhut ja muut pienet pintanaarmut.

Tavaratilojen sisäpuolen laminoinnissa olisi ollut eduksi, jos kädessä olisi ollut pari ylimääräistä niveltä ja yksi silmäpari. Sain pujotettua ylösalaisin riippuvan kajakin soikeasta takaluukusta pääni sisään ja vielä epoksia valuvan pensselinkin. Mutta pienen takapäiväluukun sisällä piti laminointi tehdä sokkona. Tarkistin lasikuitunauhan kiinnityksen aina välillä peilin ja taskulampun avulla. Lopputulos ei ole kaunis, mutta ei kovinkaan paljon alkuperäistä laminointia rosoisempi.

Aukonkehyksen liimaamisessa pitää ottaa huomioon, että neopreenisen aukkopeiton paksu reunus mahtuu hyvin kehyksen alle. Kuvassa näkyvä kehyksen vasen etureuna oli leikattu turhan kapeaksi pitävän kiinnityksen kannalta. Kehyksen takareunan korkeus määrittyy niin, ettei kehykseen kiinnittyvä istuin jää roikkumaan ilmaan.

Aukonkehyksen asemointi kohdalleen vaati malttia ja tarkkuutta. Liimaaminen oli helppoa, vaikka Sika venyy, sottaa eikä ole kovinkaan hyvin lastalla silitettävissä. Niinpä reilusti pursotetun ja kapealla lastalla levitetyn kumimaisen massan hiominen käsipelillä oli kohtalaisen työlästä. Käytössäni ei ollut hiomakonetta, joka olisi soveltunut kehyksen alapinnan hiontaan.

Ulkopinnan topcoatin pienet rosot sain siivottua ohuella akvarellisiveltimellä. Istuin ja selkätuki asettuivat paikolleen heittämällä ja meriveden kestävillä pulteilla. Sain Welhonpesästä puuttuvan Kajaksportin oikeanpuoleisen polkimen. Askartelen polkimiin vielä ennen kesää kämmenen kokoiset levyt, etteivät jalkaterät ja varpaat turru pitkässä melonnassa. Polkimissa on pehmustekumien alla valmiit reiät, mihin levikkeet voi kiinnittää.

Keeleazy-nauhan liimaaminen sujui Yuotube-videoiden ohjeiden mukaisesti, mutta ei ihan ongelmitta. Haastavinta oli nauhan asetteleminen suoraan ja takapään jyrkästi kaartuva profiili.

Lopuksi liimasin pohjaan kapean Keeleazy-nauhan. Nauha asettui pohjaan kuumailmapuhaltimen avulla siististi paitsi takaosan jyrkästi kaartuvassa nousussa. Reunaan jäi pieniä vekkejä, jotka pitää tiivistää sopivalla liimalla.

Vedessä

Vein kajakin sulana virtaavalle Tuulensuunjoelle. Rantapenkan rosoinen jää esti kuitenkin vesillelaskun. Veteen olisi päässyt kyllä hyvin, mutta takaisin nousu olisi kolhinut väistämättä kuitukajakin kyljet. Niinpä laskin Beaufortin veteen uimahallissa.

Ensimelonta viidensadan neliön uima-altaassa ei anna kajakin ominaisuuksista kovinkaan kattavaa kuvaa. Kajakki tuntuu koskikajakkien ja altaassa pyörittämäni P&H Scorpio LV:n jälkeen korkealta. Kannen alle mahtuisi vaikka 48 numeron jalat ja polvet voi pitää kohtalaisessa koukussa. Kajakki ui alle 90 kilon melojan painolla melko pinnassa. Kantavuutta siis riittää pitkänkin retken tarpeisiin.

Takapään muotoilu pidentää vesilinjaa, ja sen huomaa kajakkia käännellessä. Veikkaan, että tätä kajakkia on helppo meloa suoraan ja kovaa. Rokkeria on kuin nykytyylisessä brittikajakeissa. Kajakin ergonomia ja vakaus toivat mieleen Tiderace Xplore L:n. Kajakki kestää melkoisen  kallistelun ennen kaatumista. Eskimo pyörähtää Beaufortilla niin liukkaasti, ettei heikompi vasen puolenikaan tuottanut vaikeutta.

Odotanpa innolla pääsyä avoveteen ja aallokkoon.

Ajatuksia GoExpo-messuilla

GoExpo-messut kokoavat seitsemän eri lajin harrastajia Helsingin messukeskukseen. Fillari, kunto, golf, palloilulajit, outdoor, kuva ja kamera ja ratsastus. Vajaan kymmenen tuhannen neliön näyttelytiloissa liikkuu siis liikunnallisesti melko aktiivista väkeä. Tai ainakin sellaiseksi aikovia. Kuvapuolellakin luontokuva näytti eri muodoissaan olevan hyvin esillä.

Outdoor-osaston puoleentoista tuhanteen neliöön mahtui kaksi varsinaista melontaosastoa, Bear&Water ja Welhonpesä. Molemmat osastot olivat melko pieniä. Yksi kaksipuoleinen kajakkiteline, muutama mela, pari SUPia, kanoottia ja kalastuskanoottia sekä jonkin verran varusteita. B&W:llä oli esillä lisäksi talvivaellusvarusteita. Welhonpesän omaa Kolibri-soolokanoottia esitellään messujen aikana isossa vesialtaassa.

412 cm pitkä, kevyt soolokanootti Kolibri on Welhonpesän omaa suunnittelua. Kokemukseni inkkareista on vähäinen. Pelastin  ohjaajakurssin harjoituksessa kaatuneen viisimetrisen inkkarin ja pari melojaa. Mielikuvani inkkarin raskaudesta muuttui, kun nostin kokeeksi Kolibrin syliini. Tätä pitää päästä kokeilemaan heti, kun jäät lähtevät.

Melontavälineiden myynti jää messuilla panostukseen nähden vaatimattomaksi. Messuosasto on kallis ja tilaa vähän. GoExpo tavoittaa melonta-asiakkaat myyjien mukaan kuitenkin venemessuja paremmin. Ensimmäinen kajakki on tavallisesti muovinen peruskajakki, joka ostetaan myöhemmin keväällä, kun vedet ovat auenneet ja ilma lämmennyt. Tosiharrastaja tilaa seuraavan kauden kajakkinsa jo syksyllä, että saa haluamansa mallin, värin, varustuksen ja toteutetut erikoistoiveet. Melontaliikkeessä milloin tahansa vierailemalla näkee kerralla koko valikoiman ja saa asiantuntevan myyjän palvelua. Welhonpesässä järjestyy yleensä koemelontakin. 

Bear&Waterin hyllyssä ylinnä 530 cm pitkä ja 52 cm leveä Rebel Jara-LV. Rebelin historia polveutuu yritysjärjestelyjen kautta Tahesta ja Zegulista. Mm. Tahen Greenland-T myydään nykyään Rebel-merkillä. Seuraavana keltainen Valley Sirona ja sinikantinen uutuus Vadja Mission X1. Puolassa valmistettu 510 cm pitkä Vadja on thermoplast-rakenteinen, kevyt, muovikajakkia jäykempi ja kuitukajakkia edullisempi. Puolalainen on myös sinivihreä bamburunkoinen Melker, joka oli esillä jo venemessuilla. Alimpana musta 525 cm pitkä Aquarius Sea Lion.

Messuosastot näyttävät vuosi vuodelta samanlaisilta. Teline tai kaksi ja niissä joukko muovisia ja kuiturakenteisia kajakkeja, joista ylähyllyllä olevia ei kunnolla näe ja alahyllyllä olevat jäävät piiloon. Jos hyllyssä on kaksi kajakkia, taaempaa ei näe. Melontapuvut roikkuvat henkareissaan löysinä sukat maassa venyen. Telineessä on ripustettuna muutama erilainen mela ja seinällä harva joukko sekalaisia pientarvikkeita.

Metallinhohtoinen Rockpool Tarantella Welhonpesän hyllyssä. Malli on pienikokoisille melojille suunniteltu, viisi ja puolimetrinen pitkän matkan nopea retkikajakki. Esillä oli myös brittityyliset aallokkokajakit metallinhohtovalkoinen Rockpool Isel ja punakantinen Gayman Fury.

Kuivapuku on yleensä oranssi, punainen tai musta. Näkyvä huomioväri on ehdoton turvallisuustekijä pelastustilanteessa ja ylipäätään vesillä liikkuessa. Käytän itse sinistä Peak-pukua, joka värinsä puolesta on vesillä yksi huonoimmin näkyvistä, mutta puku päällä voi huomioita herättämättä kävellä kadulla ja käydä kaupassa. Tyylikäs, kohtalaisesti vedestä erottuva ja lenkkipuvun näköinen on tämäkin naisten Kokatat –melontapuku Welhonpesän osastolla.  

Olen melontaretkilläni toistuvasti huomannut, että retkivarusteinen meloja kerää kaiken ikäisiä ihmisiä ympärilleen venesatamissa ja rannoilla ja missä aurinkoa saaneena kaikkine varusteineen liikkuukin. Merta tai järvenselkiä nähnyt kajakki kiinnostaa kaikenikäisiä ja -kuntoisia ohikulkijoita, oli se sitten auton katolla tai kärryssä ja rannalla karttoineen, kompasseineen ja turvavarusteineen. Pitkä, hoikka merikajakki on esineenä kaunis, eikä kovatkaan käytön jäljet sitä rumenna. Koskikajakki ja –meloja kiinnostavat yhtälailla. Joskus koskikisoja seuratessani olen ihmetellyt, miten monenlaisia seuraajia laji kerääkään kosken partaalle katsomaan.

Mitä jos messuhalliin tuotaisiin täysien kajakkitelineiden sijaan suoraan merestä nostettu retkivarusteinen merikajakki kaikkine varusteineen, karttoineen, juomapulloineen ja eväsbanaaneineen. Viereen voisi asetella mallinuken aukkopeitto vyötäröllään kuivapukuun, melontaliiviin ja muihin releisiin puettuna. Tai mieluummin ihan elävän melojan tai kaksi, jotka kertoisivat halukkaille retkistä ja elämyksistä, mitä merellä, järvi- ja jokireiteillä ja kuohuvissa koskissa voi kokea. Isolla näytöllä voisi pyöriä vuoroin vauhdikkaita ja kauniita melontavideoita ja kuvia koskista, mereltä, aallokosta ja rauhallisilta sisävesiltä. Samaan tapaan voisi retkikanootin ympärille vaikka rakentaa kokonaisen leirin telttoineen kaikkineen.

Toki osastolla voisi olla malliksi muutama eri hintaluokkiin kuuluva kajakki tai kanootti. Ehkä joku uutuuskin, jos sellainen sopii ajankohtaan. Meloja voisi olla enemmänkin, nehän eivät vie tilaa, ja sellaisen voi joku ostaa heräteostoksenakin. Samoin muita pieniä, kohtuuhintaisia melonta- ja retkivarusteita. Luulisi kevättalvella markkinoille mahtuvan monenlaista neopreenihanskaa ja –rukkasta, melontatossua, sukkaa ja saapasta ja karttoja retkien suunnitteluun.

Jäin messukierroksen jälkeen miettimään, mikä on messuosaston tarkoitus. Mistä messuosaston vuokraaja maksaa? Jos ja kun melontavälinekauppa ei talvisilla messuilla käy toivotulla tavalla, voisiko osastoa käyttää harrastuksen ja sitä kautta myynnin edistämiseksi toisin. Voisiko melontaosasto keskittyä enemmän innostuksen sytyttämiseen, ja melonnan eri lajien tarjoamien mahdollisuuksien, elämysten ja fiiliksen esittelyyn. 
Ja kun melontakipinä kerran syttyy, kauppa tulee kyllä väistämättä perässä.