Mennyt maisema

Heinäkuussa 2008 Kalajoen vesi oli sateiden vuoksi poikkeuksellisen korkealla. Tavallisesti kivien ja kasvien välissä soljuva, matala virta kulki leveänä siltojen alta Ylivieskan keskustan ohi. Meloin kirkon rannasta Niemelänkylälle ja vastavirtaan takaisin. Ylivieskan kirkon korkealle nouseva tapuli hallitsi matalaa ja tasaista maisemaa. Nyt kuvan näkymää ei enää ole.

Suunnittelin melontaharrastukseni alkuvaiheessa, että kerään kuvia, joissa olisi kajakin keula ja kirkon torni. Melkoinen joukko kuvia ehti parissa kolmessa vuodessa kertyä pieniltä ja isoilta sisävesiltä. Joukossa oli mm. useita seurakuntien leirikeskuskia ja niiden leirikirkkoja. Erikoisin taisi olla Maakallan pieni kirkko.

Eskimopyörähdys vaihe vaiheelta -video

Eskimopyörähdys tai eskimokäännös on varmaankin tunnetuin melontaan liittyvä manööveri. Kun mainitsen harrastavani melontaa, minulta lähes poikkeuksetta kysytään, osaanko tehdä eskimopyörähdyksen. Kukaan ei kysy ylä- tai alatuentaa, scrollausta tai etuperäsintä suoraan melomisen taidosta puhumattakaan. Vaikka näistä jälkimmäinen on taloudellisen, turvallisen ja terveellisen melonnan kannalta keskeisin.

Eskimon osaaminen ei ole retkimelojalle ainakaan järvi- ja merialueilla välttämätöntä. Moni pitkiäkin retkiä melova ei ole koskaan opetellut eskimopyörähdystä. Melakellukekaan ei ole kaikille tuttu ja automaatioksi harjoiteltu pelastautumistapa. Eivätkä eskimonkaan hallitsevat retkimelojat toivo retkillään joutuvan tilanteeseen, missä eskimoa tarvitaan.
Miksi ihmeessä eskimo kannattaa sitten opetella?

Minulle eskimon opettelu tuntui välttämättömältä jo harrastuksen alkuvaiheessa. Halusin tehdä pitkiä retkiä ja käytännön syistä tulisin tekemään useimmat retkeni yksin. Turvallisuus ja pelastautumisen taidot korostuivat valmistautuessani kolme vuotta sitten Suomen rannikon melontaan yksin toukokuisella, kylmällä merellä. Hion eskimoni ja re-entry-eskimoni sujuviksi uimahallissa ja testasin opitut taidot lastatulla kajakilla avovedessä heti jäiden lähdettyä. Re-entryssä meloja sukeltaa kaatuneen kajakin sisään ja kääntää kajakin oikeinpäin kajakissa istuessaan.

Kun hallitsee eskimopyörähdyksen, on ylätuennan ja monen muun melontataidon opetteleminen ja oppiminen helpompaa ja nopeampaa. Kajakissa istumiseen tulee varmuutta ja melominen aallokossakin on rennompaa. Jännittynyt meloja kaatuu todennäköisemmin kuin rento. Ja melonnan (=lantion, selän ja hartioiden) rentous tuo mukanaan tunteen siitä, että on yhtä veden ja tuulen kanssa. Parempi kajakin hallinnan tunne tuo melontaan iloa ja lisää turvallisuutta. Eskimo on käytännössä nopein ja turvallisin tapa selvitä kaatumistilanteesta.

En useinkaan opeta eskimoa, koska en itse tee sitä tyylipuhtaasti. Jäykkäselkäisenä en taivu kunnolla eteen enkä taakse eikä lantiokaan liiku riittävästi. Siksi käytän melan vipua enemmän kuin notkeat, käsieskimoitakin pyöräyttelevät melojat. Eskimo ei ole voima- vaan taitolaji, johon siis jäykkäselkäinenkin taipuu. En pidä tärkeänä osata viittä tai kymmentä eri eskimotyyliä. Minulle tärkeintä on päästä nopeasti ylös, jos satun meloessa kaatumaan. Parempi yksi varma tapa kuin kuusi epävarmaa.

Eskimon oppiminen ei ole ylivoimaista. Video kevään viimeisistä halliharjoituksista näyttää, kuinka eskimon voi oppia vaihe vaiheelta yhdellä harjoituskerralla. Videon sankari tuli ensimmäistä kertaa halliharjoituksiin. Melontakokemusta ei ollut kovin paljon, mutta halu oppia oli kova.

Sukeltamaan tottunut kaveri pysyi veden alla rauhallisena ja pystyi toimimaan harkitusti heti alusta alkaen. Toisille kajakissa istuminen veden alla pää alaspäin aiheuttaa lievän paniikin. Silloin harjoitus kannattaa aloittaa totuttautumisella niin, että kajakki melojineen kaadetaan ympäri ja avustaja kääntää kajakin oikeinpäin, kun meloja koputtaa kajakin kylkeen.

Videolla näkyy aluksi, miltä epäonnistunut eskimo näyttää. Painopiste on väärin ja melaa piirtää outoa liikerataa. Melan liikeradan löytämistä auttaa, kun otetaan käyttöön melan koko pituus niin, että toinen ”saranakäsi” pitää kiinni melan lavasta. Kun katse seuraa liikkuvaa melan lapaa, siirtyy painopiste automaattisesti oikein edestä taakse.

Oikean liikeradan löytymistä auttaa, jos melan ulompaan lapaan kiinnittää melakellukkeen ja kaatuu kajakissa selän puolelle. Mela on heti oikeassa asennossa, kulkee veden pinnalla eikä käänny pystyyn kohti altaan pohjaa. Pystyssä oleva mela ei kanna.

Video on melko pitkä, mutta näyttää havainnollisesti, miten eskimon tekniikka löytyy vaihe vaiheelta. Kiitokset eskimo-oppilaalleni Esalle hienosti toimitetusta videosta!

Kannattaa katsoa!

Kihdin selällä

Kävin viime heinäkuussa pari kertaa työasioilla Ahvenanmaalla. Ensimmäisen matkan paluulennolla oli pilvetön taivas ja näkyvyys merelle hyvä. Istun lentokoneessa aina jos mahdollista ikkunapaikalla. Vuosikymmenten aikana on tullut matkusteltua maata ristiin rastiin autolla, mutta kohtalaisen paljon myös fillarilla ja kajakilla. Lentokoneesta hahmottaa hyvin maiseman todelliset mittasuhteet ja etäisyydet.

Kihdin selkä on pisin Ahvenanmaan ja mantereen välinen ylitys.

Kuvasin Maarianhaminassa uutisvideota, ja tietysti otin lentokoneen samean ikkunan läpi kuvituskuvaa. Tutkin saarten muotoja ja yritin tunnistaa niitä karttakuvien perusteella. Lueskelen usein karttoja ihan huvikseni ja painan mieleeni paikkoja, reittejä ja etäisyyksiä.

Lento ei kestänyt kauaa. Kone kaarsi etelän kautta kohti mannerta. Ahvenanmaan pääsaari jäi hetkessä taakse ja Föglö koneen oikealle puolelle. Olin tunnistavinani Sottungan ja sen jälkeen alkoi avara selkä, jonka värisevää pintaa vain muutama harmaa luoto rikkoi. Aalloilla keinuvaa purjevenettä tuskin erotti muutaman kilometrin korkeuteen.

Muistelin muutaman vuoden takaista elokuun alkua. Meloin nuoren kaverini kanssa Maarianhaminasta Tammisaareen. Olimme yöpyneet Kumlingen eteläpuolen rantakallioilla ja lähteneet aamulla lähes tyynelle selälle kohti Houtskaria. Lounainen tuuli virisi auringon noustessa, mutta pysyi heikkona. Norrlandetin saarilla nousimme tauolle. 

Aamu Kumlingen eteläpuolen saarilla. Valmistaudumme pitkään ylitykseen. Ohutta pilveä, leutoa tuulta.

Iltapäivällä tuuli voimistui. Aallot eivät murtuneet, mutta vähitellen maininki kohosi yli metrin korkuiseksi niin, ettei kaveria voinut aallon takaa nähdä. Keinuimme kuin valtavassa huvipuiston laitteessa. Matkan etenemistä oli vaikea havaita, koska Houtskarin saaret pysyivät jatkuvasti horisontista heikosti kohoavina sinisinä viiruina. Lopulta isoimmat aallot löivät kajakin kannen yli. Vesi roiskui kylkiimme melkoisella paineella. Nojasimme tuulenpuolen melatukeen aaltojen rytmissä. Päivän melonta ja ulkoilma alkoivat tuntua jäsenissä ja silmissä.

Lounaan ja etelän puoleinen tuuli kuljetti meitä pohjoiseen. Kun Norrlandetilla tähtäsimme keulan Bockskärin saareen kompassisuunnalla 90 astetta, oli saari kymmenen kilometrin melonnan jälkeen suunnassa 120 astetta. Bockskärin jälkeen saimme saarten suojaa, ja meri alkoi hiljalleen tasoittua. Nousimme Hyppeisin länsikärjessä Träsnäsin punertaville silokallioille lepäämään.

Selkä ylitetty, vaatteet kuivumassa ja ruoka tulella. Taustalla Bockskär ja Svinö.

Lentokoneesta katsoen selkä näytti suurelta ja avaralta, vaikka sen ylittäminen ei kovin monta minuuttia kestänytkään. Kuvittelin pienen, viisi ja puolimetrisen kajakkini ilta-auringossa värisevään veteen. Sitä tuskin olisi lentokorkeudesta voinut edes nähdä. Kohisevassa, lähes täydessä lentokoneessa tuntui uskomattomalta, mutta samalla hienolta, että on saanut meloa laajan Kihdin selän läpi kajakilla.

Kevään ensimmäinen vapaan veden melonta

Vapaata vettä. Tuulensuunjoki virtaa Haapajärvestä Kernaalanjärveen, mistä reitti jatkuu Hiidenkokea pitkin Hämeenlinnaan ja Vanajavedelle. Tästä voisi meloa Tampereelle, Virroille ja vaikka Keuruulle saakka. 

Skim Beaufortini ensimmäistä kertaa vapaassa vedessä. Kajakki tuntuu siihen istuessa aavistuksen kiikkerältä, mutta meloessa kiikkeryyttä ei tunnu ainakaan tyynessä, virtaavassa vedessä. Kevyesti melottava kajakki tuntuu melko nopealta. Sen kansi vaikuttaa melko korkealta. 208 senttinen mela ei tuntunut yhtään liian pitkältä. 

Kernaalanjärvi on vielä tukevassa jäässä. Sulan toisella puolella oli kaksi pilkkijää ja toisella kaksi laulujoutsenta.  Tunnin melontalenkillä näin kuusi laulujoutsenta, joukon sinisorsia ja yhden saukon.

Rannan maisemaa. Linssiin roiskahtanut vesipisara pehmentää ikävästi venevajan nurkkaa. Vaikka kamera onkin vesitiivis, mikään ei estä vesipisaroiden jämähtämistä linssin edessä olevan suotimen pintaan. Harmi. Neopreenihanskalla pyyhkäisy vain pahentaa tilannetta, koska se levittää yhden pisaran kymmeniksi pieniksi pisaroiksi. Pidän joskus liivin olkaimessa pientä linssipyyhettä kameraa ja selkeitä kuvia varten.

Nolla-asteinen ilma ja vesi. 

Jäisellä ja lumisella rannalla saa olla huolellinen, ettei kajakki luiskahda veteen. Rikoin vesirajasta ohuen jään, että sain kajakin reilusti veteen, ennen kuin istuin kyytiin. Uuden kajakin ensimmäiset naarmut aina harmittavat eniten, vaikka kauden mittaan isoiltakaan naarmuilta ei voi välttyä. Tummansinisessä topcoatissa pienetkin naarmut näkyvät kirkkaan valkoisina. Onneksi pohja on sentään valkoinen, eikä siinä ihan pienet hankaumat näy. 

Beaufort valmis vesille

Konkurssihuutokaupasta ostamani kuljetusvaurioinen Skim Beaufort on pientä fiksausta vaille valmis. Kajakki oli tarkemman tutkimuksen jälkeen saanut kovempia iskuja kuin aluksi näytti. Se on joko tipahtanut telineestä epätasaiselle alustalle tai tullut trukin tai muun väkevän kohteen kolhimaksi.

Takatavaratilojen välinen ohut seinä oli osittain irti ja takakannen gelcoatissa näkyi pieniä hiushalkeamia. Vasemmassa kyljessä oli pienet iskukohdat irronneen väliseinän ja takalaipion kohdalla. Aukonkehyksen reuna oli leikattu paikoin turhan matalaksi ja kehys oli irti. Sisäpohjassa istuimen etupuolen laminoinnissa on epätasaisuutta. Mahdollisesti kankaiden väliin on jäänyt ilmaa, joka on injektoitu pois, tai sitten ilma on siellä edelleen ja pitää injektoida.

Laminoin väliseinän paikoilleen molemmilta puolilta. Telasin takakannen vauriokohtien alapuolelle kerroksen lasikuitukangasta. Kiinnitin aukonkehyksen valkoisella Sikalla sisä- ja ulkopuolelta ja kiersin ulkosaumaan muutaman kerroksen vulkanoituvaa teippiä. Kiinnitin istuimen, ostin Welhonpesästä selkätuen, puuttuvan polkimen ja kansinarut ja kantokahvat. Kajakin sininen väri on samaa sävyä kuin Bilteman värillinen gelcoat. Muutama prosentti parafiiniöljyä muuttaa gelcoatin topcoatiksi, ja sillä paikkailin vasemman kyljen kolhut ja muut pienet pintanaarmut.

Tavaratilojen sisäpuolen laminoinnissa olisi ollut eduksi, jos kädessä olisi ollut pari ylimääräistä niveltä ja yksi silmäpari. Sain pujotettua ylösalaisin riippuvan kajakin soikeasta takaluukusta pääni sisään ja vielä epoksia valuvan pensselinkin. Mutta pienen takapäiväluukun sisällä piti laminointi tehdä sokkona. Tarkistin lasikuitunauhan kiinnityksen aina välillä peilin ja taskulampun avulla. Lopputulos ei ole kaunis, mutta ei kovinkaan paljon alkuperäistä laminointia rosoisempi.

Aukonkehyksen liimaamisessa pitää ottaa huomioon, että neopreenisen aukkopeiton paksu reunus mahtuu hyvin kehyksen alle. Kuvassa näkyvä kehyksen vasen etureuna oli leikattu turhan kapeaksi pitävän kiinnityksen kannalta. Kehyksen takareunan korkeus määrittyy niin, ettei kehykseen kiinnittyvä istuin jää roikkumaan ilmaan.

Aukonkehyksen asemointi kohdalleen vaati malttia ja tarkkuutta. Liimaaminen oli helppoa, vaikka Sika venyy, sottaa eikä ole kovinkaan hyvin lastalla silitettävissä. Niinpä reilusti pursotetun ja kapealla lastalla levitetyn kumimaisen massan hiominen käsipelillä oli kohtalaisen työlästä. Käytössäni ei ollut hiomakonetta, joka olisi soveltunut kehyksen alapinnan hiontaan.

Ulkopinnan topcoatin pienet rosot sain siivottua ohuella akvarellisiveltimellä. Istuin ja selkätuki asettuivat paikolleen heittämällä ja meriveden kestävillä pulteilla. Sain Welhonpesästä puuttuvan Kajaksportin oikeanpuoleisen polkimen. Askartelen polkimiin vielä ennen kesää kämmenen kokoiset levyt, etteivät jalkaterät ja varpaat turru pitkässä melonnassa. Polkimissa on pehmustekumien alla valmiit reiät, mihin levikkeet voi kiinnittää.

Keeleazy-nauhan liimaaminen sujui Yuotube-videoiden ohjeiden mukaisesti, mutta ei ihan ongelmitta. Haastavinta oli nauhan asetteleminen suoraan ja takapään jyrkästi kaartuva profiili.

Lopuksi liimasin pohjaan kapean Keeleazy-nauhan. Nauha asettui pohjaan kuumailmapuhaltimen avulla siististi paitsi takaosan jyrkästi kaartuvassa nousussa. Reunaan jäi pieniä vekkejä, jotka pitää tiivistää sopivalla liimalla.

Vedessä

Vein kajakin sulana virtaavalle Tuulensuunjoelle. Rantapenkan rosoinen jää esti kuitenkin vesillelaskun. Veteen olisi päässyt kyllä hyvin, mutta takaisin nousu olisi kolhinut väistämättä kuitukajakin kyljet. Niinpä laskin Beaufortin veteen uimahallissa.

Ensimelonta viidensadan neliön uima-altaassa ei anna kajakin ominaisuuksista kovinkaan kattavaa kuvaa. Kajakki tuntuu koskikajakkien ja altaassa pyörittämäni P&H Scorpio LV:n jälkeen korkealta. Kannen alle mahtuisi vaikka 48 numeron jalat ja polvet voi pitää kohtalaisessa koukussa. Kajakki ui alle 90 kilon melojan painolla melko pinnassa. Kantavuutta siis riittää pitkänkin retken tarpeisiin.

Takapään muotoilu pidentää vesilinjaa, ja sen huomaa kajakkia käännellessä. Veikkaan, että tätä kajakkia on helppo meloa suoraan ja kovaa. Rokkeria on kuin nykytyylisessä brittikajakeissa. Kajakin ergonomia ja vakaus toivat mieleen Tiderace Xplore L:n. Kajakki kestää melkoisen  kallistelun ennen kaatumista. Eskimo pyörähtää Beaufortilla niin liukkaasti, ettei heikompi vasen puolenikaan tuottanut vaikeutta.

Odotanpa innolla pääsyä avoveteen ja aallokkoon.

Ajatuksia GoExpo-messuilla

GoExpo-messut kokoavat seitsemän eri lajin harrastajia Helsingin messukeskukseen. Fillari, kunto, golf, palloilulajit, outdoor, kuva ja kamera ja ratsastus. Vajaan kymmenen tuhannen neliön näyttelytiloissa liikkuu siis liikunnallisesti melko aktiivista väkeä. Tai ainakin sellaiseksi aikovia. Kuvapuolellakin luontokuva näytti eri muodoissaan olevan hyvin esillä.

Outdoor-osaston puoleentoista tuhanteen neliöön mahtui kaksi varsinaista melontaosastoa, Bear&Water ja Welhonpesä. Molemmat osastot olivat melko pieniä. Yksi kaksipuoleinen kajakkiteline, muutama mela, pari SUPia, kanoottia ja kalastuskanoottia sekä jonkin verran varusteita. B&W:llä oli esillä lisäksi talvivaellusvarusteita. Welhonpesän omaa Kolibri-soolokanoottia esitellään messujen aikana isossa vesialtaassa.

412 cm pitkä, kevyt soolokanootti Kolibri on Welhonpesän omaa suunnittelua. Kokemukseni inkkareista on vähäinen. Pelastin  ohjaajakurssin harjoituksessa kaatuneen viisimetrisen inkkarin ja pari melojaa. Mielikuvani inkkarin raskaudesta muuttui, kun nostin kokeeksi Kolibrin syliini. Tätä pitää päästä kokeilemaan heti, kun jäät lähtevät.

Melontavälineiden myynti jää messuilla panostukseen nähden vaatimattomaksi. Messuosasto on kallis ja tilaa vähän. GoExpo tavoittaa melonta-asiakkaat myyjien mukaan kuitenkin venemessuja paremmin. Ensimmäinen kajakki on tavallisesti muovinen peruskajakki, joka ostetaan myöhemmin keväällä, kun vedet ovat auenneet ja ilma lämmennyt. Tosiharrastaja tilaa seuraavan kauden kajakkinsa jo syksyllä, että saa haluamansa mallin, värin, varustuksen ja toteutetut erikoistoiveet. Melontaliikkeessä milloin tahansa vierailemalla näkee kerralla koko valikoiman ja saa asiantuntevan myyjän palvelua. Welhonpesässä järjestyy yleensä koemelontakin. 

Bear&Waterin hyllyssä ylinnä 530 cm pitkä ja 52 cm leveä Rebel Jara-LV. Rebelin historia polveutuu yritysjärjestelyjen kautta Tahesta ja Zegulista. Mm. Tahen Greenland-T myydään nykyään Rebel-merkillä. Seuraavana keltainen Valley Sirona ja sinikantinen uutuus Vadja Mission X1. Puolassa valmistettu 510 cm pitkä Vadja on thermoplast-rakenteinen, kevyt, muovikajakkia jäykempi ja kuitukajakkia edullisempi. Puolalainen on myös sinivihreä bamburunkoinen Melker, joka oli esillä jo venemessuilla. Alimpana musta 525 cm pitkä Aquarius Sea Lion.

Messuosastot näyttävät vuosi vuodelta samanlaisilta. Teline tai kaksi ja niissä joukko muovisia ja kuiturakenteisia kajakkeja, joista ylähyllyllä olevia ei kunnolla näe ja alahyllyllä olevat jäävät piiloon. Jos hyllyssä on kaksi kajakkia, taaempaa ei näe. Melontapuvut roikkuvat henkareissaan löysinä sukat maassa venyen. Telineessä on ripustettuna muutama erilainen mela ja seinällä harva joukko sekalaisia pientarvikkeita.

Metallinhohtoinen Rockpool Tarantella Welhonpesän hyllyssä. Malli on pienikokoisille melojille suunniteltu, viisi ja puolimetrinen pitkän matkan nopea retkikajakki. Esillä oli myös brittityyliset aallokkokajakit metallinhohtovalkoinen Rockpool Isel ja punakantinen Gayman Fury.

Kuivapuku on yleensä oranssi, punainen tai musta. Näkyvä huomioväri on ehdoton turvallisuustekijä pelastustilanteessa ja ylipäätään vesillä liikkuessa. Käytän itse sinistä Peak-pukua, joka värinsä puolesta on vesillä yksi huonoimmin näkyvistä, mutta puku päällä voi huomioita herättämättä kävellä kadulla ja käydä kaupassa. Tyylikäs, kohtalaisesti vedestä erottuva ja lenkkipuvun näköinen on tämäkin naisten Kokatat –melontapuku Welhonpesän osastolla.  

Olen melontaretkilläni toistuvasti huomannut, että retkivarusteinen meloja kerää kaiken ikäisiä ihmisiä ympärilleen venesatamissa ja rannoilla ja missä aurinkoa saaneena kaikkine varusteineen liikkuukin. Merta tai järvenselkiä nähnyt kajakki kiinnostaa kaikenikäisiä ja -kuntoisia ohikulkijoita, oli se sitten auton katolla tai kärryssä ja rannalla karttoineen, kompasseineen ja turvavarusteineen. Pitkä, hoikka merikajakki on esineenä kaunis, eikä kovatkaan käytön jäljet sitä rumenna. Koskikajakki ja –meloja kiinnostavat yhtälailla. Joskus koskikisoja seuratessani olen ihmetellyt, miten monenlaisia seuraajia laji kerääkään kosken partaalle katsomaan.

Mitä jos messuhalliin tuotaisiin täysien kajakkitelineiden sijaan suoraan merestä nostettu retkivarusteinen merikajakki kaikkine varusteineen, karttoineen, juomapulloineen ja eväsbanaaneineen. Viereen voisi asetella mallinuken aukkopeitto vyötäröllään kuivapukuun, melontaliiviin ja muihin releisiin puettuna. Tai mieluummin ihan elävän melojan tai kaksi, jotka kertoisivat halukkaille retkistä ja elämyksistä, mitä merellä, järvi- ja jokireiteillä ja kuohuvissa koskissa voi kokea. Isolla näytöllä voisi pyöriä vuoroin vauhdikkaita ja kauniita melontavideoita ja kuvia koskista, mereltä, aallokosta ja rauhallisilta sisävesiltä. Samaan tapaan voisi retkikanootin ympärille vaikka rakentaa kokonaisen leirin telttoineen kaikkineen.

Toki osastolla voisi olla malliksi muutama eri hintaluokkiin kuuluva kajakki tai kanootti. Ehkä joku uutuuskin, jos sellainen sopii ajankohtaan. Meloja voisi olla enemmänkin, nehän eivät vie tilaa, ja sellaisen voi joku ostaa heräteostoksenakin. Samoin muita pieniä, kohtuuhintaisia melonta- ja retkivarusteita. Luulisi kevättalvella markkinoille mahtuvan monenlaista neopreenihanskaa ja –rukkasta, melontatossua, sukkaa ja saapasta ja karttoja retkien suunnitteluun.

Jäin messukierroksen jälkeen miettimään, mikä on messuosaston tarkoitus. Mistä messuosaston vuokraaja maksaa? Jos ja kun melontavälinekauppa ei talvisilla messuilla käy toivotulla tavalla, voisiko osastoa käyttää harrastuksen ja sitä kautta myynnin edistämiseksi toisin. Voisiko melontaosasto keskittyä enemmän innostuksen sytyttämiseen, ja melonnan eri lajien tarjoamien mahdollisuuksien, elämysten ja fiiliksen esittelyyn. 
Ja kun melontakipinä kerran syttyy, kauppa tulee kyllä väistämättä perässä.

Läskipyörä keväthangilla

Kevätauriko, jää ja fatbike. Tällaisella kevyesti poljetulla lumiuralla fatbike kulkee kevyesti.

Beaufort-kajakin vesillelaskua odotellessa tarjoutui tilaisuus kokeilla pari päivää fatbikeä, paksurenkaista läskipyörää.

White-merkkinen vihreä fillari näyttää jotenkin kömpelöltä ja painavalta paksuine renkaineen ja leveine haarukoineen. Ulkonäkö hämää, sillä fillari painaa vain viisitoista kiloa eli pari kiloa vähemmän kuin perinteinen polkupyörä. Ajoin vuosituhannen vaihteessa yli neljäkymmentätuhatta kilometriä alumiinirunkoisella maastopyörällä ja hybridillä, jotka painoivat suunnilleen saman verran. 

Moottorikelkan ajourat sopivat hyvin fatbikellä pyöräilyyn.

Nousen satulaan. Polkeminen tuntuu yllättävän kevyeltä, onhan 18 vaihdetta välitetty melko tiheiksi. Edessä on kaksi ratasta ja cyclocrossista tuttu Sram-vaihtaja. Yhdeksänlehtisessä takapakassa ketjua siirtää Shimano Deore. Leveissä maastopyörän pedaaleissa on vaelluskengän pohjaan hyvin tarraavat nastat. Suora ohjaustanko on huomattavan leveä. Satula on normaali maastopyörän satula. Vaihteet toimivat täsmällisesti ja kevyesti.

Fatbiken leveiden renkaiden vaikutus tuntuu heti. Meno on pehmeää, eivätkä tien pienet ja suuremmatkaan epätasaisuudet tunnu käsissä ja takapuolessa. Neljän ja puolen tuuman levyisissä renkaissa on kilon verran painetta. Harva nappulakuviointi hurisee vauhdin kiihtyessä, mutta rullaus on tasaista, kevyen tuntuista.

Harvakuvioiset, leveät nappularenkaat pitävät hyvin lumella ja jäällä.

Ajan pyörätien jäätikköisiltä urilta sulalle, paksun hiekoitussepelin peittämälle asfaltille. Leveät renkaat pitävät hyvin urissa, pyörä ei heittelehdi eikä renkaat jää urien pohjiin. Hiekoitussepeli ei hidasta polkemista. Pyörä ei kääntyessään puske sepelillä suoraan eikä renkaiden pito lopu missään vaiheessa, ei edes jarrutuksessa.

Matkalla järven jäälle poikkean kapealle polku-uralle. Renkaat kantavat hyvin jalankulkijoiden tallomassa urassa, mutta muutaman kymmenen sentin umpihanki pysäyttää menoni. Reisilihasten voima ei riitä, eikä ohjauskaan enää tunnu niin vakaalta. Nostan pyörän moottorikelkan uralle, ja siinä fatbike kulkee kuin pitkospuilla. Vauhdikkaasti, kunhan ei eksy ajolinjalta.

Kapea hankeen polkeutunut ura kantaa hyvin läskipyöräilijän. Meno on kuin pikospuilla ajaisi. Uralta ei kannata poiketa.

Latukoneen jäljiltä karhea luisteluhiihtoura kulkee pienen matkan tien vierustaa, enkä malta olla ajamatta ladulle. Polkeminen on kevyttä, ohjaus vakaata ja pian huomaan polkevani suurimmilla vaihteilla ja etsiskelen edestä kolmatta isompaa vaihdetta.

Jäällä fatbike kulkee vaivatta vajaan vaaksan paksuisessa lumessa, jos reitillä on edes yhden tai kahden pilkkijän jalan- ja pulkanjäljet tai latu. Leveä rengas ei kulje kaiken aikaa lumen sisässä, ja vauhdin pystyy pitämään yllä melko vaivatta. Koskemattomassa lumessa meno on raskaampaa. Hyväkuntoinen voisi kenties ajaa paremmin, mutta minun reisivoimani eivät riitä muutamaa sataa metriä pitemmälle. Ohjaaminenkin muuttuu työläämmäksi, vaikka pyörä ei varsinaisesti kiemurtelekaan. 

Vaikka hanki kantaa hyvin jänistä ja oravaa, se ei välttämättä kanna läskipyörää ja sen aikamiehenkokoista kuljettajaa. Tällaisessa hangessa pystyy vielä ajamaan, mutta voimaa se vaatii.

Kun vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ajoin kesät talvet kuuden vuoden ajan lähes päivittäin Helsingin Keskuspuiston läpi, tulin kokeilleeksi monenlaisia pyöriä, renkaita ja varusteita. Talvikeleillä ajoin eniten jousittamattomilla maastopyörillä, joiden 26 tuumaisilla vanteilla oli 2,1 tuuman karkeakuvioiset Extreme-nastarenkaat. 

Ohjaustanko on huomattavan leveä. Leveitä vanteita on kevennetty reijittämällä. Reijistä ulos pullisuva valkoinen on vannenauhaa.

 Jos silloin olisi ollut olemassa fatbike, se olisi ehdottomasti ollut valintani talvipyöräksi.  Leveillä renkailla selviää ilman nastoja liukkailla ja uraisilla poluilla eikä ajo lopu siihen, jos aura ei olekaan ehtinyt reitille samana päivänä. Eihän se lumella polkeminen niin tavattoman kevyttä ole, mutta ei se ole millään muullakaan pyörällä. Fatbikellä sentään pystyy ajamaan silloinkin, kun hybridi tai maastopyörä pitää nostaa olkapäälle. 

Cyclocross-pyöräni yritti muuttua fatbikeksi kesken lenkin. Viiden kilon paine oli liikaa 240 nastaiselle Continental-renkaalle, joka pullahti kapealta vanteelta kesken ajon. Pyörä alkoi vauhdissa täristää kuin risteysalueiden hidastusraidoissa. Hiljensin, mutta vasta pysähdyttyäni huomasin, että molemmat renkaat olivat pullahtaneet ulos vanteelta. Kotiin oli matkaa, eikä juuri tällä kerralla mukana ollut sen enempää työkaluja kuin pumppuakaan. Koomen kilon paineella kumet kyllä pysyvät vanteillaan.

Muistan, kun yhden työpäivän aikana satoi viisitoista senttiä nuoskaa lunta. Poljin maastopyörällä kotiin vajaan parin kymmenen kilometrin matkaa huonosti aurattuja ja auraamattomia autoteitä. Paloheinästä Pitkäkoskelle ja Vantaanjoen yli Ylästöön piti ajaa muutama kilometri paksussa lumessa. Eihän se onnistunut. Nostin fillarin olalle ja aloin kahlata hiihtoladun vierustaa. Naapuri hiihteli jossain kohtaa viereeni ja tuumi, että taitaa olla kovaa hommaa tuo työmatkapyöräily.

Odotanpa innolla lumien sulamista ja tilaisuutta ajaa fatbikellä kesäisessä metsässä, poluilla ja kallioilla.