Kerrankin kunnon melontahanskat - NRS Maverick

Käytän tosi kylmillä keleillä NRS Titanium –melontarukkasia. Ne ovat lämpimät ja vesitiiviit, niiden sisäpuoli on miellyttävää, kuin ohutnukkaista fleeceä ja rukkasten tapaan sormet ovat mukavasti yhdessä tilassa. Mutta niin kuin kaikki kintaat NRS Titaniumitkin ovat vähän kömpelöt. Rukkaset kädessä ei voi käyttää kameraa puhelimesta puhumattakaan. Eikä korkealle nouseva varrensuu ole ihan yhteensopiva kuivapukuni hihansuun kanssa.

Rukkaskelejä on tavallisesti lokakuun lopulta huhtikuun lopulle. Avokäsin tarkenee meloa kesäkuun alusta syyskuun alkupuolelle. Siinä välissä ja kesän kylminä ja sateisina päivinä käsiin tarvitsee jotain rukkasta kevyempää. Olen käyttänyt vuosien ajan Hikon 1,5 mm paksuja neopreenihanskoja. Valitettavasti vuodet näkyvät hanskoissa moneen kertaan liimattuina ja harsittuina saumoina ja ammottavina reikinä. Tarvitsin uudet hanskat.

Entisenkaltaisia ohuita Hikoja ei enää valmisteta. Kokeilin kaikkia mahdollisia melontaliikkeen hanskoja ja olin jo päätymässä markettien tavallisiin parinkympin avantouintihanskoihin. Minulla on ollut sellaisia avantouintikäytössä, ja parhaat avantohanskat on usein päätyneet keväällä melontakäyttöön. Yleensä ne ovat kestäneet muutaman viikon kunnes sauma on ratkennut tai kumimainen kämmen haljennut. Malliltaan ne sopivat harvoin melan vartta pitelemään.

Sitten kokeilin NRS Maverick –hanskoja. Viidenkymmenenviiden euron hintalappu oli jättänyt ne sivuun hanskahyllyä penkoessani. L-kokoinen Maverick istui käteeni kirjaimellisesti kuin hansikas. Sisäpuoli on neopreenin kaltaista tekstiiliä, mutta päällys kumimaista, hyvin joustavaa ja notkeaa materiaalia. Saumoissa on reilut hitsaukset. Kämmenpuolen kumi on kuvioitua, samoin sormien alapuoli. Ranne kapenee lateksimansetin tavoin tiiviiksi. 

Tuntuma melaan on Maverickit kädessä parempi kuin ohuilla Hikoilla. Kahden millin materiaalivahvuutta lukuun ottamatta tuntuma on kuin kirurgin hanskoilla. Koska kämmenpuoli ei luista yhtään, melaa on pidettävä oikeaoppisen löysästi. Eipä kehity tenniskyynärpäätä tai muita jumeja. Nämä kädessä voi käyttää puhelinta, kameraa, vetoketjuja, hakasia ja solmia ohuitakin nyörejä.

Vajaan kymmenen kilometrin lenkillä kädet pysyivät kuivina, vaikka liotin käsiäni vedessä ihan huvikseni. Veden kylmyys ei tuntunut. Eikä lenkin jälkeen kädet tuntuneet tiskaajan käsiltä, niin kuin vettä läpäisevillä neopreenihanskoilla. Aikani hintaa kauhisteltuani laskin, että jos nämä kestävät kaksikin melontakautta, melon mieluummin kädet kuivina ja lämpiminä kuin kylminä vuotavilla hanskoilla. NRS Titanium –rukkaset ovat kestäneet monta vuotta, ehkä nämäkin kestävät.

Vasemmalla NRS Titanic, oikealla NRS Maverick

Merihätä

”Vesiliikenneonnettomuus. Keskisuuri. Sivullinen pelasti kolmehenkisen venekunnan ajelehtimasta kiville”  lukee merivartioston twiitissä. Kuulostaa vakavalta.

Alkukevään pikainen veneajelu Helsingin edustalla sai yllättävän käänteen, kun juuri käyttönotetun, uuden veneen sähkölaitteissa ilmeni ongelma.

Olin tilanteessa mukana pelastettavana. Ajoimme nopealla moottoriveneellä Helsingin ja Suomenlinnan välillä. Tuuli kaakosta kohtalaisen voimakkaasti. Harmaa päivä, mutta ei ihan satanut.

Veneen jännitemittarin lukema alkoi laskea nopeasti. Pysähdyimme, ja käännyimme takaisin kohti espoolaista lähtösatamaa. Sataviisikymmentä hevosvoimaisen perämoottorin nostaessa kierroksia alhaisen jännitteen merkkiääni alkoi soida. Hiljensimme. Jännite laski mittarin mukaan edelleen. Sammutimme kaikki sähkölaitteet.

Hernesaaren kohdalla jännitemittari näytti seitsemää volttia, kun veneen moottori sammui. Yltyvä kaakkoistuuli keikutti ajelehtivaa venettä. Edessämme kulki Länsisatamaan johtava laivaväylä, mutta onneksi ajelehdimme kohti Hernesaaren rantaa. Vene oli uusi, alle kymmenen tuntia ajettu. Veneen akun jännite oli laskenut heti ensimmäisten ajotuntien aikana. Myyjä oli arvellut akun olleen viallinen, ja uusi akku oli vaihdettu tilalle. Vanha akku oli mukana, ja aloimme vaihtaa sitä tyhjän tilalle.

Akun kaapelikenkien irrotus ei sujunut heittämällä, ja akkua vaihtaessamme ajauduimme kivikkoisen rannan tuntumaan. Reilun yhdentoista voltin jännite ei riittänyt käynnistämään moottoria. Tuuli painoi meitä kohti kivikkoa. Ensimmäinen rysähdys iski heti, kun moottori saatiin kipattua ylös vedestä. Lasikuitu kolisi teräväsärmäisiin kiviin veneen oikealla kyljellä ja pohjan alla. Alumiinivartinen puoshaka tuntui keveältä aseelta tuulen ja aallokon runnoessa puolentoista tonnin painoista venettä voimalla kiviä vasten.

Veneliikennettä oli vähän, ja olimme ajautuneet väylältä huutomatkan ulottumattomiin. Soitimme merivartiostoon. Apua odotellessa yritimme kääntää veneen niin, että se kolhiintuisi mahdollisimman vähän. Ohikulkeva pienveneilijä huomasi tilanteemme, ajoi lähelle ja valmistautui hinaamaan meidät irti rannasta. Samalla Katajanokan suunnasta lähestyi rajavartioston helikopteri matalalla lentäen. Pintapelastaja riippui kopterista lasketussa köydessä.

Olimme jo irti rannasta, kun rajavartioston pieni rib-vene ja partioalus saapuivat. Helikopteri kaartoi Pihlajasaaren pohjoispuolelta takaisin ja lensi pois. Pääsimme rajavartioston rib-veneen hinauksessa suojasatamaan. Matkalla huomasimme, että puhelimesta, jolla olimme soittaneet apua, oli akku tyhjentynyt. Hetkeä aiemmin se oli lähes täysi.

Tuuli käänteli ohjauskyvytöntä venettämme miten tahtoi. Hinausköysi rikkoi kannelta toisen etuvalon ja lopuksi vene törmäsi keula edellä rannan laituriin hallitsemattoman kovalla voimalla. Saimme veneen kiinnitetyksi ja pilssin tarkistetuksi vuotojen varalta. Taksia tilatessamme rajavartioston vene viipyi edelleen rannassa. Miehet olivat nostaneet konekopan laiturille ja tutkittuaan aikansa soittivat hinausapua. Veneen akku oli tyhjä.

Onneksi veneemme virta loppui sellaisessa paikassa, että apua saatiin nopeasti emmekä olleet laivaväylällä. Jälkiviisaasti voi ihmetellä, miksi emme laskeneet ankkuria heti moottorin sammuttua tai viimeistään, kun aloimme vaihtaa akkua. Vettä oli alla pari kymmentä metriä ja oletus oli, että toisella akulla vene käynnistyy. Ei pitäisi olettaa vaan varmistaa. Merivartiosto toimi ripeästi ja tuli paikalle kattavalla kalustolla. Heidän olettamuksensa oli, että tilanne voi olla hyvinkin vaikea. Ja olisihan se voinut ollakin. Siksi pintapelastaja on tuollaisissa tilanteissa valmiina laskeutumaan kiville ajautuneeseen alukseen. 

Moottorivene on haavoittuva. Ilman polttoainetta tai virtaa siitä ei ole paljon iloa. Mitä isompi vene, sitä vaikeampi sitä on hallita ilman moottoria. Perämoottorivene muuttuu täysin ohjailukyvyttömäksi, kun moottori nostetaan ylös. Eikä sammunut moottori alhaallakaan auta ohjailussa. Kivikkoon ajautunut painava vene samoin kuin retkilastissa oleva kajakki hakkautuvat nopeasti rikki kiviä vasten.

Uusikin vene tai mikä tahansa laite voi yllättää. Kajakin heikko kohta voi olla kannen ja rungon liitos tai melko yleinen aukonkehyksen vuoto. Vuosia sitten ostimme uuden matkailuvaunun, joka vietiin käyttöönottohuollon jälkeen leirintäalueelle. Heti ensimmäisenä yönä vaunussa tuntui voimakas kaasun haju. Syyksi paljastui puutteellinen kaasuletkun kiinnitys – siis käyttöönottohuollon jälkeen.

Hyvä kajakki alle tonnilla

Tauko Gullkronan selällä. Etualalla Bigfoot kakkonen ja takana Reval, josta olen päättnyt luopua kaikkien yhteisten kokemusten jälkeen. Talliin päätyi toinen mainio meriretkikajakki Beaufort, jonka olen fiksannut kuntoon kuljetusvaurioiden jäljiltä. Revalin tilalle kaipaisin muovista joka paikan kajakkia. 

Tästä edullisesti monikäyttöinen, nopea ja tilava meriretkikajakki kesäksi ja vaikka koko loppuiäksi. Ominaisuudet ei lopu ihan heti kesken. Tällaisella on melottu Ruotsin ja Suomen rannikot, ylitetty Suomenlahti ja mitä kaikkea. Ja meloinpa viime kesän Pirkanmaan kierroksella menestyksellisesti alle metrin levyisiä ojiakin...
Sopii keski- ja isokokoiselle melojalle. Olen melonut tällä satoja lyhyitä iltalenkkejä ja pisimmillään sadan kilometrin päivämatkoja. Aina toimii.

http://www.nettivene.com/kajakki/muu-merkki/635465

Maininki-kirjoja voi vielä tilata

Olen saanut edelleen kyselyjä Maininki-kirjastani (Tammi 2014). Kirja on ollut jo vuosia loppu kirjakaupoista, mutta se on edelleen lainattavissa useimmista kirjastoista. 

Kun kirjan painos alkoi keväällä 2016 olla lopuillaan, ostin kirjoja muutaman laatikollisen omaan varastooni. Kirjoja on vielä jäljellä joitakin kymmeniä. 

Huom! Maininki-kirjoja on tammikuussa 2025 vielä parisenkymmentä kappaletta jäljellä. Eli nyt on vielä mahdollista tilata pakasta vedetty nide omaan melonta, retki tms. kirjastoon tai lahjaksi. Kirja alkaa olla jo keräilykappale, koska uusia ei enää tule.

Kirjan voi tilata minulta suoraan hintaan 20 euroa/kpl + postikulut.
Kahden ja sitä useamman kappaleen tilaukset toimitan postipakettina.

Tilaa kirja itselle omaan melontakirjastoosi tai lahjaksi. 

Tilaukset sähköpostilla: pekka.j.lassila [at] gmail.com

Parin tunnin tauolla ja kirjoituspuuhissa Piehingin kalastajakylässä Antti Oravan hoivissa. Kuva Suomen rannikon melonnastani keväällä 2013. (kuvat Antti Orava)

Maininki on retkikertomus 1300 kilometriä pitkästä Suomen rannikon melonnasta keväällä 2013. Retki polveilee aallokkoisilta seliltä mielenkiintoisiin historian tarinoihin, rannikon luontoon ja elinkeinoihin.
Kirja pitää sisällään paljon käytännön tietoa melonnasta, varusteista, reitistä ja leiripaikoista.
Prosessoin matkan aikana pitkäaikaisen työn yllättävän päättymisen tuskaa. Mistä löydän uskon tulevaisuuteen ja miten vältän katkeroitumisen. Sidottu, 278 sivua, Tammi

Jk. Suomen rannikon melonnan ja siitä kirjoittamisen jälkeen työelämässä avautui uusia näköaloja, ja päädyin eri vaiheiden jälkeen kahden paikallislehden päätoimittajaksi Kainuuseen. Jäätyäni eläkkeelle keväällä 2023 olen pohtinut, ettei kuukauden mittainen yksinmelonta ja siitä kirjoittaminen ollut suinkaan turhaa.


”Kirjasi auttoi tavattomasti analysoimaan oman elämäni tapahtumia.”
lukija Varsinais-Suomesta
”Maininki selätti katkeruuden”.
Sanomalehti Keskipohjanmaa
“Kirja tempaisi mukaansa. Muistin vasta lopussa, että olin oikolukemassa teksiä” Kustannustoimittaja, Tammi

Melontabloggaajan arkipäivää tai -iltaa. Jutun lähetys ei onnistunut heikon kentän vuoksi Antin järjestämän mökin sisältä, vaan ulkona oli etsittävä paikka, missä operaattorin kenttä on riittävän vahva. Kuivapuku ja sen hyvin muotoiltu huppu suojaavat mainiosti ärhäkkäiltä ja verenhimoisilta itikkaparvilta.

Mennyt maisema

Heinäkuussa 2008 Kalajoen vesi oli sateiden vuoksi poikkeuksellisen korkealla. Tavallisesti kivien ja kasvien välissä soljuva, matala virta kulki leveänä siltojen alta Ylivieskan keskustan ohi. Meloin kirkon rannasta Niemelänkylälle ja vastavirtaan takaisin. Ylivieskan kirkon korkealle nouseva tapuli hallitsi matalaa ja tasaista maisemaa. Nyt kuvan näkymää ei enää ole.

Suunnittelin melontaharrastukseni alkuvaiheessa, että kerään kuvia, joissa olisi kajakin keula ja kirkon torni. Melkoinen joukko kuvia ehti parissa kolmessa vuodessa kertyä pieniltä ja isoilta sisävesiltä. Joukossa oli mm. useita seurakuntien leirikeskuskia ja niiden leirikirkkoja. Erikoisin taisi olla Maakallan pieni kirkko.

Eskimopyörähdys vaihe vaiheelta -video

Eskimopyörähdys tai eskimokäännös on varmaankin tunnetuin melontaan liittyvä manööveri. Kun mainitsen harrastavani melontaa, minulta lähes poikkeuksetta kysytään, osaanko tehdä eskimopyörähdyksen. Kukaan ei kysy ylä- tai alatuentaa, scrollausta tai etuperäsintä suoraan melomisen taidosta puhumattakaan. Vaikka näistä jälkimmäinen on taloudellisen, turvallisen ja terveellisen melonnan kannalta keskeisin.

Eskimon osaaminen ei ole retkimelojalle ainakaan järvi- ja merialueilla välttämätöntä. Moni pitkiäkin retkiä melova ei ole koskaan opetellut eskimopyörähdystä. Melakellukekaan ei ole kaikille tuttu ja automaatioksi harjoiteltu pelastautumistapa. Eivätkä eskimonkaan hallitsevat retkimelojat toivo retkillään joutuvan tilanteeseen, missä eskimoa tarvitaan.
Miksi ihmeessä eskimo kannattaa sitten opetella?

Minulle eskimon opettelu tuntui välttämättömältä jo harrastuksen alkuvaiheessa. Halusin tehdä pitkiä retkiä ja käytännön syistä tulisin tekemään useimmat retkeni yksin. Turvallisuus ja pelastautumisen taidot korostuivat valmistautuessani kolme vuotta sitten Suomen rannikon melontaan yksin toukokuisella, kylmällä merellä. Hion eskimoni ja re-entry-eskimoni sujuviksi uimahallissa ja testasin opitut taidot lastatulla kajakilla avovedessä heti jäiden lähdettyä. Re-entryssä meloja sukeltaa kaatuneen kajakin sisään ja kääntää kajakin oikeinpäin kajakissa istuessaan.

Kun hallitsee eskimopyörähdyksen, on ylätuennan ja monen muun melontataidon opetteleminen ja oppiminen helpompaa ja nopeampaa. Kajakissa istumiseen tulee varmuutta ja melominen aallokossakin on rennompaa. Jännittynyt meloja kaatuu todennäköisemmin kuin rento. Ja melonnan (=lantion, selän ja hartioiden) rentous tuo mukanaan tunteen siitä, että on yhtä veden ja tuulen kanssa. Parempi kajakin hallinnan tunne tuo melontaan iloa ja lisää turvallisuutta. Eskimo on käytännössä nopein ja turvallisin tapa selvitä kaatumistilanteesta.

En useinkaan opeta eskimoa, koska en itse tee sitä tyylipuhtaasti. Jäykkäselkäisenä en taivu kunnolla eteen enkä taakse eikä lantiokaan liiku riittävästi. Siksi käytän melan vipua enemmän kuin notkeat, käsieskimoitakin pyöräyttelevät melojat. Eskimo ei ole voima- vaan taitolaji, johon siis jäykkäselkäinenkin taipuu. En pidä tärkeänä osata viittä tai kymmentä eri eskimotyyliä. Minulle tärkeintä on päästä nopeasti ylös, jos satun meloessa kaatumaan. Parempi yksi varma tapa kuin kuusi epävarmaa.

Eskimon oppiminen ei ole ylivoimaista. Video kevään viimeisistä halliharjoituksista näyttää, kuinka eskimon voi oppia vaihe vaiheelta yhdellä harjoituskerralla. Videon sankari tuli ensimmäistä kertaa halliharjoituksiin. Melontakokemusta ei ollut kovin paljon, mutta halu oppia oli kova.

Sukeltamaan tottunut kaveri pysyi veden alla rauhallisena ja pystyi toimimaan harkitusti heti alusta alkaen. Toisille kajakissa istuminen veden alla pää alaspäin aiheuttaa lievän paniikin. Silloin harjoitus kannattaa aloittaa totuttautumisella niin, että kajakki melojineen kaadetaan ympäri ja avustaja kääntää kajakin oikeinpäin, kun meloja koputtaa kajakin kylkeen.

Videolla näkyy aluksi, miltä epäonnistunut eskimo näyttää. Painopiste on väärin ja melaa piirtää outoa liikerataa. Melan liikeradan löytämistä auttaa, kun otetaan käyttöön melan koko pituus niin, että toinen ”saranakäsi” pitää kiinni melan lavasta. Kun katse seuraa liikkuvaa melan lapaa, siirtyy painopiste automaattisesti oikein edestä taakse.

Oikean liikeradan löytymistä auttaa, jos melan ulompaan lapaan kiinnittää melakellukkeen ja kaatuu kajakissa selän puolelle. Mela on heti oikeassa asennossa, kulkee veden pinnalla eikä käänny pystyyn kohti altaan pohjaa. Pystyssä oleva mela ei kanna.

Video on melko pitkä, mutta näyttää havainnollisesti, miten eskimon tekniikka löytyy vaihe vaiheelta. Kiitokset eskimo-oppilaalleni Esalle hienosti toimitetusta videosta!

Kannattaa katsoa!

Kihdin selällä

Kävin viime heinäkuussa pari kertaa työasioilla Ahvenanmaalla. Ensimmäisen matkan paluulennolla oli pilvetön taivas ja näkyvyys merelle hyvä. Istun lentokoneessa aina jos mahdollista ikkunapaikalla. Vuosikymmenten aikana on tullut matkusteltua maata ristiin rastiin autolla, mutta kohtalaisen paljon myös fillarilla ja kajakilla. Lentokoneesta hahmottaa hyvin maiseman todelliset mittasuhteet ja etäisyydet.

Kihdin selkä on pisin Ahvenanmaan ja mantereen välinen ylitys.

Kuvasin Maarianhaminassa uutisvideota, ja tietysti otin lentokoneen samean ikkunan läpi kuvituskuvaa. Tutkin saarten muotoja ja yritin tunnistaa niitä karttakuvien perusteella. Lueskelen usein karttoja ihan huvikseni ja painan mieleeni paikkoja, reittejä ja etäisyyksiä.

Lento ei kestänyt kauaa. Kone kaarsi etelän kautta kohti mannerta. Ahvenanmaan pääsaari jäi hetkessä taakse ja Föglö koneen oikealle puolelle. Olin tunnistavinani Sottungan ja sen jälkeen alkoi avara selkä, jonka värisevää pintaa vain muutama harmaa luoto rikkoi. Aalloilla keinuvaa purjevenettä tuskin erotti muutaman kilometrin korkeuteen.

Muistelin muutaman vuoden takaista elokuun alkua. Meloin nuoren kaverini kanssa Maarianhaminasta Tammisaareen. Olimme yöpyneet Kumlingen eteläpuolen rantakallioilla ja lähteneet aamulla lähes tyynelle selälle kohti Houtskaria. Lounainen tuuli virisi auringon noustessa, mutta pysyi heikkona. Norrlandetin saarilla nousimme tauolle. 

Aamu Kumlingen eteläpuolen saarilla. Valmistaudumme pitkään ylitykseen. Ohutta pilveä, leutoa tuulta.

Iltapäivällä tuuli voimistui. Aallot eivät murtuneet, mutta vähitellen maininki kohosi yli metrin korkuiseksi niin, ettei kaveria voinut aallon takaa nähdä. Keinuimme kuin valtavassa huvipuiston laitteessa. Matkan etenemistä oli vaikea havaita, koska Houtskarin saaret pysyivät jatkuvasti horisontista heikosti kohoavina sinisinä viiruina. Lopulta isoimmat aallot löivät kajakin kannen yli. Vesi roiskui kylkiimme melkoisella paineella. Nojasimme tuulenpuolen melatukeen aaltojen rytmissä. Päivän melonta ja ulkoilma alkoivat tuntua jäsenissä ja silmissä.

Lounaan ja etelän puoleinen tuuli kuljetti meitä pohjoiseen. Kun Norrlandetilla tähtäsimme keulan Bockskärin saareen kompassisuunnalla 90 astetta, oli saari kymmenen kilometrin melonnan jälkeen suunnassa 120 astetta. Bockskärin jälkeen saimme saarten suojaa, ja meri alkoi hiljalleen tasoittua. Nousimme Hyppeisin länsikärjessä Träsnäsin punertaville silokallioille lepäämään.

Selkä ylitetty, vaatteet kuivumassa ja ruoka tulella. Taustalla Bockskär ja Svinö.

Lentokoneesta katsoen selkä näytti suurelta ja avaralta, vaikka sen ylittäminen ei kovin monta minuuttia kestänytkään. Kuvittelin pienen, viisi ja puolimetrisen kajakkini ilta-auringossa värisevään veteen. Sitä tuskin olisi lentokorkeudesta voinut edes nähdä. Kohisevassa, lähes täydessä lentokoneessa tuntui uskomattomalta, mutta samalla hienolta, että on saanut meloa laajan Kihdin selän läpi kajakilla.