Re-entry eskimo

Opettelin uimahallissa re-entry -eskimoa. Re-entry on nopea ja kätevä tapa nousta takaisin kajakkiin, jos on syystä tai toisesta tippunut kyydistä. Tapa vaikuttaa aluksi hankalalta ja hitaalta. Tosiasiassa re-entry on huomattavasti melakelluketta tai muita pelastautumistapoja nopeampi ja siksi turvallisempi. Mutta harjoittelua re-entry kyllä vaatii. Ja peruseskimon osaamista.

Luonnonvesissä re-entryn tekoa helpottaa se, että päällä on melontaliivi. Mahdollinen melonta-anorakki tai kuivapuku myös kelluttavat niin hyvin, ettei välttämättä edes pääse ylösalaisin kajakin alle. Silloin kyytiin mennnään kyljellään olevaan kajakkiin ja noustaan siitä eskimon tapaan kaarivedolla ylös.

Re-entryssä menee Greenlandin kaltaiseen matalaan kajakkin sisään melkoisesti vettä. Vesilastissa olevaa kajakkia on hankala käsitellä ja siksi se on saatava tyhjennettyä mahdollisimman pian. Tilannetta ei juurikaan auta, vaikka aukkopeitteen kiinnittää veden alla. Tosin silloin vettä ei pääsee enää lisää aukkoon, kun kajakki on saatu oikein päin. Korkeampikantinen kajakki voisi ehkä pysyä kuivempana.

Melasta kannattaa pitää huoli. Jos mela karkaa kaaduttaessa tai re-entryä hakiessa, pelastautumien käy vaikeaksi. Karanneen melan voi vetää karkunarusta talkaisin vain, jos karkunaru on käytössä.

(Kokeilin ladata videon suoraan Bloggeriin. Ei näytä toimivan yhtä hyvin kuin YouTuben kautta. Niinpä sivulla on nyt YouTubesta upotettu versio.)

Jään päältä

Valkjärven Åberginnokka. Oikealla Lähtelän uimaranta ja venelaiturit.

Pari kuvaa jäätyneeltä järveltä tapaninpäivän pakkasessa. Olympus Pen mahtuu mukavasti maiharin taskuun ja tulee siksi otetuksi mukaan.
Panoraamakuva on koottu viidestä pystykuvasta Photoshopin Photomerge-toiminnolla.

Melonnan selitys

Löysin Vaellusnet.com -sivuston foorumilta riemastuttavan linkin vanhaan kanoottiveistämön esitteeseen. Olenpa Lillquistin veljesten kanssa melkolailla  samaa mieltä melonnan selityksestä.

Kaksi norjalaista retkimelojaa meloi 1929 Uppsalasta Göteborgin kautta Hampuriin kuvan ”Åland”-kajakkimallilla. Melojat arvioivat Åland-kajakkia: ”Voin tuskin ajatella, että se saattaisi tulla täydellisemmäksi – minä en ainakaan tule koskaan vaatimaan kanootilta enempää”.
Rimoista ja kankaasta rakennettu malli oli suunniteltu vuonna 1919 Ahvenanamaan saaristoon suuntautuvaa retkeä varten.  Retki jäi toteutumatta, mutta kevytkulkuiset ja pyöreälinjaiset Åland-kajakit saivat kyllä kyytiä lukuisien merimelojien retkillä. Esitteen mukaan parempaa isojen vesien merikajakkia "ei liene", vaikka moni vierasti kajakin ajan tyylistä poikkeavaa ulkonäköä.
Kuvan perustella kajakkimalli voisi hyvin olla tältä vuosituhannelta.

Katkelmia Veljekset Lillquistin kanoottiveistämön esitteestä v.1934:

Tuskinpa tuo veltto vedenpinnan lipominen antaa edes ruokahalua, tuskinpa se on muuta kuin ajanvietettä, johon pian kyllästyy. No, tietenkin on eroa melomisella ja melomisella. Kesälaitumellaan oleilevalle se on virkistyskeino, ehkäpä vain ajanviete, eikä hän tunne tarvetta voimainsa koetukseen, mutta kilpameloja näkee asian hieman toisessa valossa; melominen ei ole hänelle enää pelkkää leikkiä, vaan se on lisäksi taistelua, joka vaatii koko hänen taitonsa ja voimansa.

Että melominen on kaunista urheilua, ei tarvinne erikoisesti korostaa. Joutsenten tavoin keveinä halkovat nuo sirot venoset vettä. Vaistomaisesti kiintyy katsojan huomio kauniiseen näkyyn, ja hän tuntee vastustamatonta halua saada kuulua niihin onnellisiin, jotka ohjailevat tottuneesti hauskoja aluksiaan? Ja melojasta, joka ehkä ihan sattumalta on tullut hankkineeksi kanootin, tuntuu kuin omiastaisi hän koko maailman, niin kuin kaikki reitit olisivat hänelle avoinna ja kutsuisivat häntä huikeiden matkojen taa.

Insinööri Sven Thorellin suunnittelema Åland-kanootti. Vesilinja on pitkä ja lähes suora, pohja pyöreä ja suurin leveys istuma-aukon takapuolella ihan niinkuin nykyisissäkin nopeissa kajakeissa. Takakansi on korkeampi kuin nykyisissä malleissa. Kajakki on melko leveä. Melontatyyli oli mataja ja melat huomattavasti nykyisiä meloja pitempiä. Muistan itsekin lapsena -60-luvun lopulla ihastelleeni valkoisia, siroja kajakkeja, joita melottiin puisilla, ainakin 2,5 metrisillä meloilla.

Tahtoisimme sanoa, että urheilu on hyödyllistä silloin, kun se on terveellistä niin sielulle kuin ruumiillekin. Harva urheilulaji tuottaa yhtä automaattisesti niin karkaisevaa, raitista ja virkistävää ulkoilua kuin melonta. Jo kanoottiurheilun luonnosta johtuu, ettei voi olla samalla ihastumatta ja kiinnostumatta siihen hauskaan ulkoilmaelämään ja luonnonkaipuuseen, joka elähyttää tämän urheilun harrastajia, - olkootpa he sitten retkeilijöitä tai kilpailijoita, virkistysmelojia tai ”kanoottihulluja” – kaikilla heillä on toiveittensa päämääränä lyhyet lomaviikot, jolloin voidaan toteuttaa kauvan suunniteltu kaukomatka, tai viikonloppumatkat, jotka antavat voimia, terveyttä ja virkistystä viikon ahkeroinnille.

Jotta saataisiin melonnasta mahdollisimman suuri hyöty, on ennen kaikkea valittava huolella varusteensa ja koetettava heti alussa hankkia hyvä teknillinen taito – molemmat seikkoja, jotka antavat varmuutta tämän urheilun harjoittajalle sekä tuottavat jatkuvaa iloa.

Alkuperäinen linkki:

Veljekset Lillquistin kanoottiveistämön esite

Joulua kohti

Hyvää joulun odotusta! 

Tuli talvi halla

Kuva on viime tammikuulta. Vielä ei kannata tämän talven jäille astella.

Talvi tuli lopulta nopeasti. Valkjärvi jäätyi lauantaina 1.12. Aamulla ranta oli vielä auki, illalla jo pitkälti lumen peittämässä jäässä. Sunnuntain melontalenkki jäi tekemättä.

Åberginnokka Valkjärven eteläpäässä, Tiiranrantaa vastapäätä.
Kuva viime tammikuulta.

Jos ei nyt aivan mahdottoman pitkää lauhaa jaksoa tule, niin jäät pysyvät huhtikuulle saakka. Siispä totean, että tänä vuonna melontakilometrejä kertyi 1080 km. Enemmänkin olisi ollut kiva meloa, mutta jokainen näistäkin kilometreistä on ollut tärkeä. Palaan usein ajatuksissani tiettyihin vesillä kokemiini  hetkiin.

Kuvittelin melovani vielä itsenäisyyspäivänä ja joulunpyhinäkin. Tällä hetkellä näyttää, että lumikengät tai sukset on ainakin sisäjärvillä sopivampi kulkupeli.

Olympus Pen PL3

Valokuvausvälineiden kehityksen kärki on jonkin aikaa näyttänyt olevan peilittömissä, pokkarikokoisissa järjestelmäkameroissa. Ainakin Sonylla, Panasonicilla, Olympuksella, Nikonilla ja uusimpana Canonilla on ällistyttävän kehittyneitä mikrojärjestelmäkameroita.

Olen käyttänyt työssäni aina ammattitason järjestelmäkameroita ja filmiaikana myös keskikoon rullafilmikameroita. Ne ovat hyviä, mutta kookkaita ja painavia. Niitä ei useinkaan viitsi huvikseen kantaa mukanaan. Vain joillakin melontaretkilläni olen pakannut kunnon ammattirungon linsseineen mukaan. Viimeisin kerta taisi olla Ulkokallan retkellä.

Filmiajan kameroista mieluisin oli Nikon FE-2. Runko oli kevyt ja pieni, vaikka oli metallia sisältä ja päältä. Objektiivit olivat kohtuullisen kokoisia ja keveitä, koska niissä ei vielä ollut automaattitarkennusta.

Suurin osa melontakuvistani on kuvattu pienellä vesitiiviillä, käytössä kolhiintuneella Olympuksen u touhg 6000–mallilla. Sen tärkeimmät ominaisuudet ovat vesitiiveys ja iskunkestävyys. Muuten se on vaatimaton, kompelö ja hidas. Kamera ja pieni taivutelta taskujalusta kulkevat aina mukana melontaliivin taskussa.

Päiväluukussa kuljetan usein Canon G10 –kameraa minigrip-pussiin pakattuna. Canonilla olen kuvannut useimmat pitkien retkien maa- ja leirikuvat. Hyvä kamera, hyvä valovoima, paljon pikseleitä, mutta kohiseva kenno jo 400 asan herkkyydellä. Sähköllä säädettävä zoom liikkuu reippaasti, tarkka säätö on hankalaa. Polttoväli ei riitä lintujen tai muiden arkojen eläinten kuvaamiseen. Yli kolme vuotta vanhasta mallista on useitakin uudempia ja parempia versioita.

Ostin kokeeksi Olympus Pen PL3 –kameran parilla peruszoomilla. Canon-käyttäjänä Canon EOS M olisi ollut kiinnostava, mutta vaikutti ominaisuuksiinsa nähden kalliilta ja vähän raakileelta. Mallin seuraavat versiot ovat todennäköisesti paljon parempia. Olympus Pen PL3 on sarjan ties kuinka mones malli ja vaikuttaa melko valmiilta tuotteelta.

Olympuksen hinta laski satasilla, kun myyntiin tuli uudempi PL5 -malli. Uuden mallin myötä vanha ei kuitenkaan muuttunut yhtään huonommaksi. Tämä pätee mihin tahansa muuhunkin tuotteeseen. Esimerkiksi vanha, koeteltu Nordkap tai vaikkapa Reval eivät muutu huonommiksi merikajakeiksi, vaikka nykysuuntaus onkin Tahe Windin, Epicin, tai Point XP:n kaltaiset nopeat kiiturit.

Olympus Pen PL3 on pokkarikokoinen ja objektiivitkin ovat pieniä ja keveitä. Tällainen setti mahtuu hyvin kajakin päiväluukkuun eväiden sekaan eikä paina paljoa vaikkapa takin taskussa. Pitempi zoom yltää kinokameran 300 millistä vastaavaksi. Sillähän kuvaa jo lintuja tai hylkeitä. Kameran mukana seuraava salamalaite on hädin tuskin peukalonpään kokoinen.

Ensivaikutelma on hämmästyttävä. Kuvan laatu kestää hyvin vertailun isompiin järjestelmiin. Käytettävyys tuntuu hyvältä, kun on tottunut käyttämään myös pokkarikameroita. Kääntyvä takanäyttö helpottaa kameran käsittelyä ja matalissa kuvakulmissa kyykkimistä. Kevyt kamera pysyy käsissä tärähtämättä kohtalaisen pitkilläkin valotusajoilla.

Tässä muutama ensikuva Perämeren jo jäätyneiltä rannoilta. Kerron lisää kameran käyttökokemuksista ja  kuvia, kunhan saan niitä ensin otettua.

Marraskuuta

Marraskuinen aamupäivä. Tyyyntä, sumua, +8 astetta lämmintä. 

Veneily on taitolaji. Valkjärven Lähtelän ranta.