Sopiva etäisyys mökkirannasta

Näkymä mökkivesiltäni, missä harvoin on näin tyyntä. Taustalla Vuokatti.

Helteissä ja maltillisissa tuulissa on miellyttävää meloa. Ajatus voi liittää omia ratojaan eikä itse melontaan tarvitse sen kummemmin keskittyä niin kuin aallokossa. 

Mökkivesilläni jo 4-6 metrin tuuli nostaa melojalle paikoin keskittymistä vaativan, terävän aallokon, vaikka merellä vastaava tuuli tuntuu melkein tyyneltä. Koska vesillä useimmin tuulee jostain suunnasta ja laine liplattaa sen mukaisesti, kannattaa opetella melomaan tuulessa.

Aalto ja tuuli liittyvät olennaisesti siihen, kuinka kaukana rannasta voi tai haluaa meloa. Keskustelin kerran yhden melontaohjaajan kanssa, joka kertoi melovansa vain kapeita jokia ja jos joutuu järvelle, meloo rannan tuntumassa. 

Vesistön tilaa tarkkaileva ympäristöpoiju Nuasjärven selällä. 

Vain joki- ja koskireitiellä melova voi vierastaa avoimia vesiä. Tosiasiassa aallokko on usein rannan tuntumassa paljon hankalampaa kuin avoimilla vesillä. Kun vesi mataloituu, aalto muuttuu teräväksi ja heijastuu rannasta takaisin - syntyy ristiaallokko.

Toinen syy meloa kauempana rannasta liittyy sivistykseen ja hyvään käytökseen. Ei ole ollenkaan kiva yllättyä aamu-uinnillaan kotirannassa, kun äänettömästi kauhova meloja meloo alle kymmenen metrin päästä laiturin ohi. En ymmärrä, mitä mökkilaitureita hipovan melojan päässä liikkuu - luullakseni ei yhtään mitään. 

Tässä ollaan jo aivan liian lähellä asuttua mökkirantaa. 

Luulisi olevan itsestään selvää, että varsinkin asutut mökkirannat ja myös uimarannat kierretään vähän kauempaa. Minimietäisyytenä voisi pitää 70-100 metriä. Toisin voi menetellä vain sään muuttuessa yllättäen niin kovaksi, että kaatumisen riski on suuri. Silloin kannattaa muutenkin nousta maihin sopivassa kohdassa, jopa mökkirannassa, jos muuta vaihtoehtoa ei näkyvillä ole. 

Meloessani Virojoelta Tornioon alkukesällä 2013 jouduin tuulen ja aallokon vuoksi nousemaan myöhään illalla Lumijoen Varjakan lähellä mökkirantaan. Luulin paikkaa asumattomaksi rakennustyömaaksi, mutta sorakasojen takana olikin toinen mökki ja siinä asukkaat. Kerroin kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. Pyysin lupaa pitää säätä yön yli teltassani rannassa, mutta sain kutsun saunaan, iltapalalle ja yöpymään talon olohuoneen sohvalle. 

Toinen tämän kesän kohdalleni sattunut yllättävä ilmiö liittyy myös melontaan. Luulisi olevan selvää, ettei melojalla ole mitään syytä meloa keskellä veneväylää. Ja jos veneväylää haluaa jostain syystä seurailla, on viisasta, turvallista  ja itselle mukavampaa meloa riittävän kaukana viitoista ja jopa niiden väärällä puolella. Aika korkealle saa kari nousta, jotta kajakilla meloo kiville. Jos ja kun väylän joutuu ylittämään, ylitetään se mahdollisimman nopeasti ja suoraan yli lyhintä reittiä. 

Pari kertaa on tänä kesänä sattunut meloja moottoriveneeni eteen keskellä kapeaa väylää. Kun vauhtia on yli 20 solmua, vene nostaa kunnon peräaallon, vaikka sen vauhtia nopeasti hidastaisi. Sellaisessa tilanteessa päätään puisteleva ja kiroileva meloja osoittaa lähinnä oman ajattelemattomuutensa.

Melkein 360 asteen panoraama Nuasjärven selälle.

Suosittelen jokaiselle melojalle saaristo- ja rannikkolaivurikurssia tai edes auttavaa vesiliikennesääntöihin tutustumista. On itsellekin paljon antoisampaa meloa reittejä, joissa ei tarvitse jatkuvasti pelätä läheltä ohi ajavan veneen aaltoja. Tähän liittyy vain yksi mutta - vesiskootterit, joiden ajamisen minimiedelleytys on täydellinen harkintakyvyn puute ja vesiliikennesääntöjen tuntemattomuus.

Vaihteeksi korkealla meren pinnasta

Melonta jatkuu, vaikka melonnasta kirjoittelu onkin ollut tässä blogissa tauolla. Melonnan rinnalle on vesillä liikkumiseen ilmaantunut tänä vuonna moottorivene - juuri sellainen, minkä peräaaltoja on syytä seurata kajakissa istuessa tarkasti. Melon yksin, mutta moottoriveneellä ajan vaimoni kanssa. Mukaan mahtuu vielä ystäviäkin.

Pidän liikkuessa ja oikeastaan kaiken aikaa ranteessani älykelloa, joka mittaa sykkeen ja unen, aktiivisuuden ja kuormituksen ja tallentaa kulkemani reitin. 

Reitin tallennus olisi ollut mainio apu silloin, kun tein kertomuksia retkiltäni merellä ja sisävesillä. Käytin silloin tavallista sykemittaria puhtaasti mielenkiinnosta rasituksen määrään. Kaupan päälle tuli rekisteröityä melontajaksojen alku- ja loppuajat. 

Sitten aloin käyttää hyvin yksinkertaista tapaa rekisteröidä alku- ja lähtöajat. Samalla tuli kirjattua muistiin sää ja maisema. Otin nimittäin tavaksi ottaa retkillä valokuvan aina rantaan tullessa ja rannasta lähtiessä. Kamerani tallensi myös paikkatiedon. 

Niinpä näistä ja matkalla otetuista kuvista tallentui samalla kulkemani reitti. Kaiken kukkuraksi kuvat olivat autenttinen muistikirja koko retkeltä tuulineen, aallokkoineen ja tunnetiloineen. Kuvista oli merkittävä apu kirjoittaessani Maininki-kirjaani. Kirjoittaessa retkestä oli kulunut yli puoli vuotta, ja elämään oli tullut runsaasti uutta ajateltavaa ja muistettavaa.

Maininki-kirjaa on muuten vielä varastossani. Kirjakaupoista se on myyty loppuun. Jos haluat kirjan, lähetä sähköpostia pekka.j.lassila(at)gmail.com. 

Älykello tallentaa reitin lisäksi korkeustiedon ja sen, kuinka paljon on ollut nousua ja kuinka paljon laskua. Kummallista on minusta se, että esimerkiksi melontalenkillä nousua ja laskua saattaa kertyä useita metrejä, joskus jopa parikin kymmentä metriä. Melon sentään sileällä vedellä. 

Tämän jutun kuvassa korkeustieto on kutakuinkin oikein. Ollaan Kiilopään Niilanpäällä runsaan puolen kilometrin korkeudessa. Oli muuten kohtalaisen reipas 3,9 kilometrin nousu kivikkoista polkua Kiilopään retkeilykeskuksesta. 

Ai että oliko sähköavustusta? Eipä tietenkään. Mutta nyt, kun kajakki nostetaan pian talvisäilöön, on sähköläskien hankinta kyllä vakavassa harkinnassa. 

Spinlock Alto - paukkurengas

Myönnetään. Ostin kesällä melontavarusteen, jota en tiennyt edes olevan olemassa. Toisin sanoen sorruin heräteostokseen, vaikka olin päättänyt, että jatkossa hankin vain tarkasti harkittuja, käytön ja maailman pelastumisen kannalta kestäviä ja koeteltuja varusteita.
Ainakin toistaiseksi heräteostos on palvellut melontalenkeillä hyvin, tosin en (onneksi) ole päässyt sitä tositilanteessa testaamaan.

Kaasupatruunalla toimiva paukkurengas on pienen vyölaukun kokoinen. 

Varuste ei ole uribag. Tiedättehän sellaisen vähän vanhaa filmipurkkia suuremman putkilon, jonka toisessa päässä on tulppa ja toisessa lateksikuminen pussi. Siis matkakuikka tai matkasorsa.
Urinbag minulla on ollut varmaan kymmenen vuotta, enkä ole yhtään kertaa sitä käyttänyt. Sain sen kerran lahjaksi henkilöltä, joka arveli minulla jo olevan kaikkea mahdollista melontaan liittyvää.

Epäilen vahvasti uribagin toimivuutta kovassa kelissä ja kuivapuku päällä. Kuivapuvussani ja melontahousuissani ei edes ole vetoketjua edessä alhaalla.
Tähän asti pitkätkin retket on sujuneet kohtuullisella nesteen nauttimisella yhdistettynä maissa toimittamiseen tai pidättämiseen.

Halusin paukkuliivin, koska se on kesäkelillä ilmavampi kuin perinteinen melontaliivi. Kymmenen vuotta palvellut retkiliivini on jo kauhtunut ja kuulemma haisee. Ehkä se on muutenkin jo aika vaihtaa.

Menin ostamaan tarjouksessa olevaa paukkuliiviä, mutta liivi olikin automaattisesti laukeava. Manuaaliseen laukaisuun olisi tarvittu pieni lisäosa, mutta sellaista ei juuri sillä hetkellä ollut saatavilla.

Kerroin myyjälle, mihin tarkoitukseen liiviä tarvitsen. Myyjä etsi minulle hyllystä vyölaukkua muistuttava kapineen, joka on tarkoitettu suppaajille ja melojille. Kapine oli kaiken lisäksi kolmanneksen halvempi kuin tarjouksessa ollut paukkuliivi.

Spinlock Alto on vyölaukun muotoinen kevyt ja huomaamaton paukkuliivi tai oikeammin paukkurengas. Se kiinnitetään vyötärölle ja laukaistaan käsin samaan tapaan kuin paukkuliivi. Kaasupatruuna on pienempi kuin paukkuliivissä, samoin nostovoima.

Meloessa paukkuvyötä ei huomaa lainkaan. Kapine täyttyy laukaisuremmistä uimarenkaan muotoiseksi. Koska se on kiinnitetty vyötärön ympärille, se nousee kainaloiden alle kuin uimarengas eikä karkaa.

Mietin, millä tavalla rengas voisi täyttyessään haitata kajakkiin kiipeämistä. Kaatumistilanteessa ensisijainen pelastautumistapa on eskimo. Eskimon pyöräyttämistä vyö ei haittaa mitenkään. Sama koskee melakellukkeen kanssa puuhastelua tai avustettua pelastautumista niin kauan, kuin paukkurengasta ei ole laukaistu.

Jos kajakkiin nouseminen ei onnistu tai voimat alkavat ehtyä, paukkurenkaan voi laukaista ja kellua pelastusrenkaan varassa lähimpään rantaan tai jäädä odottelemaan apua.

En ole kokeillut, mutta tuntumani on, että täytenäkin kohtuullisen hoikka paukkurengas tuksin haittaa merkittävästi kajakkiin nousua.

Aion käyttää edelleen perinteistä retkiliiviä kylmänä aikana pelkäästään jo siksi että liivi lämmittää. Myös kovempaan keliin puen liivin mieluummin kuin paukkurenkaan, samoin retkillä, joissa tarvitsen liivin taskuja.
Mutta iltalenkeillä ja hyvässä kelissä paukkurengas tuntuu huomattavasti liiviä kätevämmältä.

Melontasaappaat

Minulla on kylmälle arat jalat. Jalkaterät ja varpaat kramppaavat helposti, jos ne saavat kylmää. Varsinkin kajakissa istuessa ja siitä noustessa jalkaterät ja varpaat kiertyvät toisinaan sellaisiin asentoihin, että äkillinen kramppi yllättää, vaikka olisi lämmin.
Kantapääni on leikattu ja vaikka onkin kutoutunut hyvin, kylmä ei tee sille hyvää.

Tämän illan melontalenkillä piti kääntyä muutaman kilometrin jälkeen takaisin, koska edestä läheni ukkosrintama. Päätös oli oikea, vaikka rintama oli vielä kaukana. Kotiin päästyä ukkonen jo paukutteli kuuluvasti ja pian alkoi tuulla ja sataa.

Matalasta kotirannastani ei pääse vesille kuivin jaloin, vaan on kahlattava veteen. Syksyn mittaan veden pinta laskee reilusti ja kahluumatka pitenee. Toisin sanoen jalat ovat meloessa aina märät ja helposti myös kylmät.

Fleece-vuorilliset, polveen asti ulottuvat melontasukat alkoivat aikanaan vuotaa heti ensimmäisellä retkellä. Niiden pinnassa on Liguid-solea kohta enemmän kuin alkuperäistä pintaa. Paljon olen käyttänyt niiden tai neopreenisukan ja crocsin yhdistelmää.
Crocsit ovat nykyisessä kajakissani vähän kömpelöt, koska jalkatilaa on niukasti. Pelkillä sukilla kantapää taas kuormittuu liikaa.

Päätin kokeilla melontasaappaita. Hain vedenpitäviä kangasvartisia saappaita, jollaiset olen joskus nähnyt yhdellä melojalla käytössä. Sellaisia ei ainakaan tällä hetkellä Suomesta eikä lähialueen verkkokaupoista löytynyt sopivaa kokoa eikä kohtuullisen hintaan.

Tilasin Sipoosta AquaDesign HydroBoot - saappaat, koska ne näyttivät NRS:n vastaavia sirommilta. Kajakissani on ahtaat jalkatilat.

Ensivaikutelma AquaDesignin neopreenivartisista ja kumikärkisistä saappaista on ihan ok. Kannan kumivahvike tukee hyvin leikattua kantapäätäni. Pohjat ovat melko ohuet. Saappaiden varren suussa on kiristysnauha, joka estää roiskevettä pääsemästä saappaan sisään.

Ihan kuivana jalat eivät saappaissakaan pysy, koska jalat hikoavat. Kumikärki ei hengitä lainkaan ja neopreenivarrenkin hengittävyys vaikuttaa vaatimattomalta. Mutta lämpimänä jalat kyllä pysyvät. Ainakaan ensimmäisten lenkkien aikana ei yhtään kramppia.

Jälleen vesillä

Melontakipinä syttyi mielessäni jo lapsena alle kouluiässä, kun näin pienen kotijärveni rannassa valkoiseksi maalatusta kankaasta ja ohuista rimoista rakennetun kajakin.
Tervattuihin puusoutuveneisiin ja keskimoottorisiin kalastajaveneisiin verrattuna siro, pitkä ja kapea kajakki näytti uskomattoman kauniilta, kuin joutsenen sulalta tai sinisellä taivaalla liitelevältä lokilta.
Mielikuvani vahvistui, kun näin valkoisen kajakin liukuvan merellä pitkän kaksilapaisen melan vilkkuessa auringossa. 1960-luvulla kajakkimelat olivat paljon nykyistä pitempiä ja melontatyyli matala.
Mielikuvissani kajakin kuuluu ilman muuta olla valkoinen. Vesillä valkoinen ei välttämättä ole kaikkein näkyvin ja turvallisin väri, mutta kolhut ja naarmut näkyvät siinä värillistä tai mustaa pintaa heikommin.
Värin lisäksi toinen ja tärkeämpi uuden kajakkini valintaperuste oli sopivuus omaan käyttöön. Valitsin kajakin, jollaisessa olen istunut yhteen menoon kokonaisen kuukauden ja yli 1300 kilometriä. Jos kajakissa jaksaa istua kuukauden ajan keskimäärin 8-10 tuntia päivässä, se ei voi olla kovin epäsopiva.

Kuukauden mittaisella retkelläni mukana kulki tietysti suuri määrä retkitavaraa, ruokaa ja vettä. Kantavuutta tarvittiin paljon enemmän kuin iltalenkkien ja päiväretkien kajakissa. Niinpä valitsin aiemmasta pitkän retken Tiderace Xplore -kajakista pykälää pienemmän, m-kokoisen mallin. Ensituntumani on, että valinta osui kohdalleen.
Kokeilin myös valmistajan uutta Xceed -mallia. Sen kansi tuntui minulle aavistuksen liian matalalta eikä kannen viisteiden puuttuminen aukon etusivuilta miellyttänyt. Arvelin kolhivani melalla kannen sivut nopeasti kolhuille.

Xplorea ei enää valmisteta, mutta se ei tee mallia yhtään huonomaksi. Tideracen uusi Xceed korvaa aiemmat Xplore, Xcape ja Xcite -mallit ja on varmasti hyvä kompromissi, vaikkei minulle sopivalta tuntunutkaan.
Xceed-mallin myötä valmistus on siirtynyt Thaimaasta Portugaliin. Minun sinivalkoinen "joutsenensulkani" on viimeisiä Thaimaassa valmistettuja malleja.

Kun melonta ei enää nappaa

Minulle ja joillekin tuntemilleni melontaharrastajille on käynyt niin, että jossain vaiheessa melomaan lähteminen ei tunnukaan mukavalta. Ei nappaa.

Kun pitkä retki on tehty, kun kurssit on käyty, kun se "lopullisen hyvä" kajakki on hankittu tai kun tutut vedet on jo kaikki kierretty, motivaatio yks kaks laskee. Ei ole, mitä tavoittelisi.

Antti Oravan ottama kuva Raahen venesataman rannasta. Meloimme illalla Piehingistä Raahen venesatamaan ukkoskuuron saattelemana. Olin matkalla Virojoelta Tornioon.

Oma innon vaihtelu niin melonnan kuin muidenkin harrastusten piirissä on tuttua. Kun harrastin aktiivisesti pyöräilyä, minulla oli ”henkinen” tavoite ajaa maapallon ympäri. Kun 40 000 km tuli täyteen ja olin kokenut pari kolme ylikuntotilanteesta toipumista, motivaationi laski, mutta heräsi tauon jälkeen uudelleen.

Taito, tuntuma ja osa välineistäkin ovat edelleen tallella.

Melontamotivaationi laski jonkin verran, kun olin melonut Suomen merenrannikon läpi, mutta ei sentään kuollut. Saavuttuani kuukauden kestäneen melonnan jälkeen Tornioon, mieli oli haikea ja tyhjä. Tuntui, että olisin halunnut päivän levättyäni meloa saman reitin takaisin. Myöhemmin kesällä kynnys lähteä melomaan kasvoi.

Melontajuttua kirjoittamassa Piehingin venesatamassa Pyhäjoen ja Raahen välillä. Huppu on päässä itikoiden takia. Kuva Antti Orava. 

Melonnasta kirjoittaminen oli senkin jälkeen hyvä motivaattori. Kun melontakuvia.fi blogini sivulatausten määrä oli päivittäin kymmenien sijasta satoja, se innoitti kokeilemaan uusia välineitä ja uusia maisemia.

Ventovierailta lukijoilta saadut monet viestit ja terveiset myös kannustivat ja tietyllä tapaa velvoittivat. Tonnarilistallakin oli kiva pysyä joka vuosi.

Kuva: Antti Orava

Tavoitteen saavuttamisesta seuraa tavallisesti aina tietty tyhjyys ja tarkoituksettomuus. Siihen tunteeseen ei kannata jäädä.

Olen kysynyt itseltäni, miksi melon, miksi pyöräilen ja miksi kirjoitan.

Vastaan, että siksi, koska se tuntuu hyvältä ja saan siitä iloa ja hyvinvointia. Seuraavaksi kysyn, mistä eri asioista nämä tuntemukset koostuvat, mikä ne aiheuttaa, jne.

Jos motivaatiotekijä on joku ulkopuolelta tuleva syy tai oletettu odotus, harrastus voi väljähtyä ja muuttua jopa velvoitteeksi.

Kuva: Antti Orava

Ei sellaista kannata jatkaa, tai ainakin kannattaa pohtia, mikä omassa harrastuksessa on sen ydintekijä. Sen löytäminen voi olla avartavaa.

Ulkopuolinen motivaatiotekijä voi olla tonnarilista, suoritetut kurssit, saavutettu tavoitetaso, todistaminen itselle tai muille tai mikä tahansa syy, mikä ei lähde puhtaasti omasta mielestä ja mielihyvästä. Toki nekin voivat myös kummuta omasta mielestä. Harrastaminen ei saa olla taakka.

Oma melontani on vähentynyt. Suurin syy siihen on työ- ja elämäntilanne. Parhaillaan minulle varustellaan uutta kajakkia ja odotan innolla kesäloman ja käytännössä myös melontakauteni alkua.

Kilometritavoitetta ei ole enkä edes kirjaa niitä. En seuraa sykettä enkä nopeuksia. Erityisiä retkisuunnitelmia ei ole.

Kuva: Antti Orava

Tärkeintä melonnassa minulle on nyt se tunne, jonka voi kokea meloessaan itselle joka suhteessa sopivaa kajakkia erilaisissa keleissä ja maisemissa, ja kaikkiin aiempiin retkiini liittyvät muistot ja kokemukset.

Toinen tärkeä seikka on se, että melonta käytännössä on pelastanut huonon selkäni ja on hyvä syy jatkaa mieluista liikunta ja harrastusmuotoa omaan tahtiin ilman sen kummempaa tavoitetta tai ulkoista velvoitetta.

Minulle riittää muutama käyttökelpoinen tapa pelastautua yksi varma tapa pyöräyttää eskimo. En tarvitse todistuksia kursseista ja suorituksista. Käytännön taito ja harkintakyky riittävät. En hae rajoa, mutta 100 km melonta päivässä on jokavuotinen kuntotestini, joka kahtena viime kesänä on jäänyt melomatta...

Paljon Suomen maanteillä liikkuvana on kiva katsella vähän joka puolella maata tuttuja vesiä tai tieosuuksia, joissa on joko melonut, pyöräillyt tai aikanaan rullaluistellut.

Iltapesulla jossain Saaristomerellä. Veden lämpö oli toukokuussa noin 10 astetta.

Sentään vielä kaivelee mieltä Suomen rannikon melonta toiseen suuntaan (pohjoisesta etelään) ja verkkaiseen tahtiin, mutta vielä enemmän ne lukemattomat kotimaan järvi ja merikohteet, jotka ovat vielä käymättä ja joista ei ole juuri kirjoiteltu. Niille on aikaa ehkä muutaman vuoden kuluttua, jos terveys ja elämäntilanne sallii.

Kajakki, jonka ominaisuudet riittävät pitkälle

Kaikkea ei voi pitää, vaikka tekisi mieli pitää. 

Olen pyrkinyt pitämään itselläni yleensä kahta kajakkia, mutta jatkossa yritän tyytyä yhteen. Monikäyttöinen jokiin, järville ja varsinkin aallokkoiselle merelle sopiva "jokapaikanhöyläni" Vortex saa nyt tehdä tilaa kuitukajakille. 
Myyn Tiderace Vortex kajakkini. 
Kajakki on tällä hetkellä Kainuussa, mutta kulkeutuu helposti mukanani Kainuun ja pääkaupunkiseudun välillä. Kajakki on täysin ehjä, joskin pohjassa on normaalia käytön jälkeä. Pakkausluukut ja laipiot ovat tiiviit. Kajakilla on melottu kolme kesää.
Tiderace Vortex on parhaimmillaan aallokossa, koska se on suunniteltu merelle. Itse on mieltynyt sen käsiteltävyyteen erityisesti myötäaallokossa. Vakaana ja keskeltä lähes tasapohjaisena se soveltuu hyvin myös vasta-alkajalle.
Retkellekin Vortex sopii, vaikka ei ole erityisen nopea. Olen melonut tällä kajakilla mm. vajaan kahden viikon retken Kiuruvedeltä Lappeenrantaan.
Vortex on valmistettu kolmikerrosmuovista Englannissa.
Pituus 505cm, leveys 56cm ja paino n. 25kg
Kaupassa mukaan tulee Hikon neopreeninen aukkopeitto, nailoninen sokkopeitto ja kuvissa näkyvä oranssilapainen AT Pursuit mela.
AT Pursuit -mela on katkaistava. Melan varustukseen kuuluu vipulukitus, 0-5 cm pituussäätö ja portaaton lapakulmansäätö. Lavat ovat lasikuidulla vahvistettua nailonia (pinta-ala on 605 cm²) ja varsi hiilikuitusekoitetta. Pituus 210 cm (+5 cm) ja paino 995 g.

Päivitys 20.5.2019:
Kajakki osoittautui kiinnostavaksi, koska kyselyjä tuli nopeasti useita. En ihmettele sitä, koska käytettyjä tällaisia muovisia laatukajakkeja ei ole juuri näkynyt markkinoilla. 
Tätä kirjoittaessani kajakista näkyy enää vain pieni piste Pirttijärven selällä, kun kajakin uusi omistaja meloo sillä kohti Tenetinvirtaa. 

Pian iskee harmitus. Minulla on ollut monta erilaista kajakkia joko ihan ostettuna tai pitkäaikaisessa lainassa. Jokaisessa on ollut omat hyvät ominaisuutensa. 
Vortex oli kajakeistani vakain ja helpoin käsiteltävä. Pidin sen väristä. Kovin nopea se ei ollut, mutta miellyttävä meloa. Saatoin istua siinä useita tunteja yhteen menoon. Pisin yksittäinen päivätaipale Vortexilla taisi olla Koloveden kansallispuistosta Haukivedelle Savonlinnan pohjoispuolelle kovimmllaan 17 metrin sivumyötäisessä tuulessa. Päivän aikana nousin vain kerran kajakista maihin Oravissa.