Melontakartat osa 2.

7 Sillan Saaristo -melontakartta

7 Sillan Saariston melontakartta on ylä-

reunasta sidottu, vedenkestävä A3.

Tutustuin Koloveden retkellä Tuomo Pirkolaan, joka oli ystävänsä kanssa muutaman päivän melontaretkellä. Reittimme kulki hetken samaan suuntaan. Kerroimme retkistämme ja vaihdoimme melontakokemuksia. Vuoden takainen Ulkokallan retkeni tuli puheeksi Tuomon kanssa.

Tuomo kertoi olevansa kotoisin Kallan saarilta Kalajoen edustan merialueelta. Näytin puhelimellani kuvia Kallankareilta, ja Tuomo tuli tietämään melontakuvia -blogistani.

Koloveden ja Keskisen Saimaan retken jälkeen sain Tuomolta terveisiä. Tuomo kertoi, että hänen lähivesiltään on valmistunut uusi hyvätasoinen melontakartta ja että hän voisi sellaisen minulle hankkia.

Parin viikon kuluttua sain nelivärisen, vedenkestävän kartaston Uudenkaarlepyyn ja Lohtajan väliltä. Kartan lähetti minulle Leif Lunabba, joka  toimii pietarsaarelaisen melontaseuran Botnia Canoen puheenjohtajana.

Leif Lunabba on tehnyt elämäntyönsä liikunnanopettajana. Yhtenä eläketyönään hän on hankevastaavana henkilönä koonnut melontakartan 7 Sillan Saaristosta ja nyt työn alla on vastaava kartta alueen joki- ja järviseudulta. Hankkeessa ovat mukana alueen kunnat, melontaseurat ja EU:n aluekehitysrahasto.

Pitkien retkien meloja Leif ei sano olevansa, mutta kertoo meloneensa vanerikaksikolla Saarijärveltä Jyväskylään -70 luvun alussa. Retki onnistui hyvin, ja siitä jäi mukavat muistot. Leif päätyi avioliittoon retkikumppaninsa kanssa. Nelikymppisenä Leif aloitti edelleen jatkuvan kilpamelontaharrastuksen. Viimeksi elokuun lopulla päätyi palkintokaappiin SM-pronssimitali yli 60-vuotiaiden sarjassa 200 metrin matkalta.

Kartaan liittyy selostukset retkeilyn kannalta kiinnostavista paikoista ja

jonkin verran muuta yleistä informaatiota.

Hyvä lähtöpaikka, sauna, taukopaikka. Kattavaa ja tarpeellista tietoa.

7-sillan saariston melontakartta ulottuu etelässä Uudenkaarlepyyn ja Oravaisten rajalle. Pohjoisessa kartta päättyy Lohtajan Vattajanniemen jälkeen. Lohtajan upeat hiekkarannat ovat kartan pohjoisimmalla lehdellä. Rahjan saaristo ja Kalajoen hiekkasärkät jäävät kartan ulkopuolelle.

Kartan parasta antia ovat nimensä mukaan 7-sillan saariston alue Kokkolan ja Pietrasaaren välillä sekä Kokkolan edusta Tankareineen kaikkineen. Merellä kartta ulottuu uloimpiin saariin asti.

Infolaatikot peittävät jonkin verran 

kartan tietoja. Uskon, että laatikoiden 

alle ei jää mitään ratkaisevan tärkeää.

Kartta näyttää perustuvan Maanmittauslaitoksen karttapohjaan. Se on lyhyeltä sivultaan kierreselkään sidottu A3. Sivujen materiaali on vedenkestävää, muovimaista, mattapintaista materiaalia. Mittakaava on melojalle hyvin sopiva 1:50 000. Kartan mekaanista kestävyyttä en ole vielä päässyt kajakin kansinarujen alla kokeilemaan, mutta vedenkestävyyden testasin juoksevan veden alla keittiön tiskialtaassa.

Kartan esittelytekstissä muistutetaan, että kartta soveltuu vain melontaan. Kareja ja kiviä ei ole otettu reiteissä huomioon. Paikallisia vesiä vielä tuntematta näyttää, että kartalle on merkitty merimerkein ainakin veneilyn pääväylät.

Kahdeksan karttasivun lisäksi kirjasessa on sivun verran esimerkkejä melontareiteistä ja sivun verran merkkien selityksiä, yhteystietoja ja yleistietoutta. Kartalle on numero/kirjain koodein merkitty joukko satamia, maihinnousu- ja leiripaikkoja sekä muita käyntipaikkoja, joista on sivun verran selostuksia gps-koordinaatteineen. Tämä kaikki on tietysti sekä ruotsiksi että suomeksi.

Oma kosketukseni alueen vesiin rajoituu toistaiseksi suunnilleen tälle alueelle. 

Hyvä kartta houkuttelee melomaan sen kaikki kahdeksan sivua läpi.

Oma kosketukseni kartan vesialueisiin rajoittuu toistaiseksi yhteen kanoottimelontaharjoitukseen Pietarsaaresta sisämaahan päin Pirilöön ja Larsmon altaan laidoille. Hyvä kartta houkuttelee järjestämään retken 7 sillan vesille tulevina kesinä.

Veneily- ja melontakirjallisuudessa kartan alueelta mainitaan mm. aselaiva Graftonin muistomerkki Boris Erssonin hienossa Perämeren saaristosta kertovassa matkapurjehduskirjassa. (Äventyr med Måsen – Möten med människor och skärgårdsliv i Bottenviken och Kvarken, suom. Purjehdus Pohjanlahdella). Hieno kirja, johon kannattaa tutustua.  Leif Lunabba kertoo, että Graftonin muistomerkille on kajakilla vaikea nousta maihin, mutta tarina on kiinnostava.

Samainen  aselaiva Grafton mainitaan myös Martti Raiven vuonna -48 julkaistussa kirjassa Kanootilla Oulusta Helsinkiin. Raive viipyi sekä Lohtajalla, Kokkolassa että Pietarsaaressa joitakin päiviä ja eksyi hämärässä yössä Larsmon seudulla.

Martti Raive toipui -30 luvun alkupuolella vakavasta sairaudesta, ilmeisesti keukotaudista, päällysti roskiksesta pelastamansa kajakin rimarungon maalatulla säkkikankaalla ja meloi vähäisesti varustautuneena kesän aikana Oulusta Helsinkiin. Retken päätyttyä tauti oli voitettu.

Valmiita, mietittyjä reittejä etäisyyksineen ja palveluineen on selostettu
sekä suomeksi että ruotsiksi kokonainen sivu.

Retkikirjan hän kirjoitti sodan jälkeen, kun arveli sen rakentavan tulevaisuudenuskonsa menettänyttä mielialaansa. Kirjoittaja palaa retkikertomuksessaan nuoruuden ihanteellisuuteen ja elämän eheyteen. Kannattaa lukea, jos kirjan jostakin löytää. 

Tarina on yksi varhainen esikuva nykyajan seikkailijoiden sponsoroiduille retkille. Raive nimittäin rahoitti retkensä myymällä painattamiansa "Kanootilla Oulusta Helsinkiin" postikortteja.

Mainiota 7 Sillan Saariston melontakarttaa voi kysellä toimitus- ja lähetyskuluja vastaan alueen melontaseuroilta Botinia Canoelta ja Keskipohjanmaan Retkimelojilta.
sihteeri@keskipohjanmaanretkimelojat.net tai info@botniacanoe.fi

Melontakartat osa 1.

Kevyt retkivarustus. Kartta vesitiiviissä kotelossa, suunnistuskompassi suunnanottoa ja matkan mittaamista varten ja kansikompassi oikean melontasuunnan pitämiseksi. Varamela kuuluu aina varustukseeni kotijärven ulkopuolella, solumuoviset pötkylät ovat käteviä kajakin käsittelyyn kivisillä ja kallioisilla rannoilla.

Kello kuuluu kartan ja kompassin lisäksi 

olennaisesti navigointiin. 

Meloessa tarvitaan karttaa, jos liikutaan vähänkin vierailla tai laajemmilla vesillä. Karttaa tarvitaan myös, jos on mahdollista, että näkyvyys huononee melonnan aikana ratkaisevasti. Sumu, sade tai pimeys muuttavat maiseman hetkessä. Joella kartta auttaa arvioimaan sijaintia, matkaa ja aikaa sekä löytämään sopivat maihinnousupaikat.

Kerään karttoja. Luen niitä huvikseni illalla nukkumaan mennessä, ellei luettavana ole sopivaa matkakirjaa, historiaa tai kaunokirjallisuutta. Karttojen äärellä on mukava suunnitella uusia melontareittejä ja muitakin retkiä. Pyöräilyä harrastaessani etsin kartoistani mielenkiintoisia pyöräilyreittejä.

Joihinkin karttoihini liitty tarina, kuinka tai miksi ne ovat minulle päätyneet.

Iltojen pimetessä ja melontavesien jäähtyessä  kerron muutamasa loppusyksyn postauksessa kartoistani. Kuinka ne ovat minulle päätyneet, miten olen niitä käyttänyt ja miten olen pitänyt ne kuivana aaltojen tai sateen huuhtoessa kajakin kantta.

Sata kilometriä Hiidenjoella

Nousin aamulla klo 4.00, söin, nostin kajakin auton katolle ja ajoin tunnin moottoritietä Hämeenlinnaan Virvelin venelaituriin. Pakkasin eväät ja vaihtovaatteet kajakkiin, kiinnitin takakannelle imukuppikiinnitteisen venevalon ja otsalle pienen otsalampun. 

5.56 vedin ensimmäiset melanvedot säkkipimeälle selälle. 

Tuulensuunjoki näyttää tyyneltä ja virtaamattomalta. Tyynellä pinnalla näkyi voimakkaitakin pyörteitä. Myötävirtaan meloessa keskinopeus oli melkein kilometrin verran parempi. 

Pimeällä meloessa otsalamppu on oikeastaan turha. Se valaisee kajakin keulaa ja samalla haittaa näkyvyyttä kauemmaksi. Otsalamppua tarvitsee vain likkeelle lähtiessä, maihin noustessa ja tauolla. Se on kuitenkin hyvä olla esillä ja helposti käytettävissä. Joka suuntaan valkoista valoa näyttävä venevalo on kiinnitettävä takakannelle juuri häikäisyn estämiseksi. Venevalon kiinnitys on hyvä varmistaa nauhanpätkällä.

Vedenpinta ympärilläni väreili kuin olisi alkanut sataa. Satojen pikkukalojen parvet tuikkivat ympärilläni. Kalat hyppivät korkealle ilmaan. Jotkut osuivat kajakin kannelle ja jäivät hetkeksi keulakannelle kyljet välkkyen sätkimään. Välillä joku isompi kala loiskautti kunnon roiskeet ja säikäytti pimeällä, tyynellä selällä. Pian kaloihin tottui. Pysyttelin keskellä viitoitettua väylää, koska merikartaa ei ollut mukana, muuta vesiliikennettä ei ollut enkä muistanut rantojen pintakivien paikkoja. 

Yksi juomapullollinen punaista viinimarjamehua riitti hyvin koko päiväksi kahvitermoksen lisäksi. Syyskylmässä nestettä kuluu huomattavsti vähemmän kuin kesällä. 

Päivä alkoi vaalentua ennen Turengin Ahilampea. Ahilammen vieralaiturissa nousin viiden minuutin kevennykselle ja kahvikupilliselle. Enpä ollut ennen käyttänyt termospulloa meloessa. Nyt keitin ja vesi olivat mukana vain varalta.

Veneenlaskupaikka ja kanootin nostopaikka Tuulensuunjoella Hämeenlinnan väylän sillanpielessä. Paikalta on reipas kävelymatka Linnatuulen huoltoasemalle.

Jatkoin Hiidenjokea ylävirtaan. Jo Turengin maantiesillan alla olin ihmetellyt voimakkaita pöyrteitä virrassa. Eteenpäin tuntui pääsevän, mutta pyörteissä ohjaaminen vaati huomiota. Harvat lateraaliviitat heiluivat, olivat kenollaan myötävirtaan, ja niiden juuressa näkyi joen virtaus yllättävän vomakkaana.

Kernaalanjärven ylityksen jälkeen nousin Tuulensuunjokea Hämeenlinnanväylän sillalle asti. Sillan alla on veneenlaskupaikka ja pieni kanoottilaituri. Olin ajatellut jatkaa jokea Haapajärvelle, kiertää Haapajärven ja palata sitten Hämeenlinnaan. Joki näytti kuitenkin voimakkaasti virtaavalta ja pyörteiseltä. Koska joki tästä eteenpäin kapenee, arvelin virrankin voimistuvan. Päätin palata myötävirtaan.

Kierros Kernaalanjärvellä.

Söin reilun kupillisen mysliä ja juoksevaa jugurttia. Join kahvia. Vapaapäiväänsä viettävä mies laski vanhan tuulilasiveneen trailerilta jokeen. Suunnitelmana oli käydä lenkki Vanajanselällä. Edellinen yritys oli katkennut kovaan aallokkoon. Nyt oli luvassa hyvä veneilypäivä.

Varttitunnin tauon jälkeen palasin myötävirtaan. Melonta tuntui helpolta. Päivä oli kunnolla valjennut, aurinkokin näyttäytyi, mutta tuuli ei vielä noussut. Meloin Kernaalanjärven tyhjän selän kerran myötäpäivään ympäri, ja jatkoin Hiidenjokea Turenkiin.

Vauhti tuntui hyvältä ja melonta keveältä. Ajattelin, että voisin meloa pysähtymättä Hämeenlinnaan. Nousin kuitenkin Ahilammen vierasvenelaiturissa muutamaksi minuutiksi maihin. Koska melonta tuntui sujuvan, uskoin melovani pikatauon ansioista jatkossa nopeammin.

Sää oli lokakuun päiväksi lämmin. Käytin pitkähihaista urheilupaitaa ja melonta-anorakkia. Neopreenihanskat eivät tuntuneet liioittelulta, koska vesi oli jo kylmää. Greenland-kajakkini on matala ja melani aavistuksen liian pitkä. Kädet kastuvat vähintäänkin jokaisella kunnon ohjailuvedolla ja kallistuksella.

Greenlandissa ei ole peräsintä. Ohjaaminen tapahtuu kallistamalla, ohjailuvedoilla ja evällä. Evää en ole laskenut ulos missään tilanteessa viittä senttiä enempää, tällä retkellä en senkään vertaa. Greenlandin evähän on suuri, kuin kolmannes eskimomelan lavasta.

Viisi-kuusisataa kilometriä Greenlandilla on opettanut kajakin ja melan hallintaa tehokkaammin kuin tuhannet kilometrit peräsimellä ja evällä varustetulla banaanikajakilla. Nyt yli kahdeksan kilometrin keskivauhdissa ohjailu tapahtui huomaamatta, selkäytimestä tulevina pieninä lapakulman muutoksina ja kallistuksina.

Miemalanselän ja Hämeenlinnan välillä vastaani meloi kaksi aamulenkkeilijää. Jatkoin Virvelin ohi Hämeenlinnan keskustan siltojen alitse Varikkoniemeen Vanajaveden Vesikkojen laituriin. Jos olisin noussut maihin Virvelin rannassa, missä autoni oli, helppo mahdollisuus keskeyttämiseen olisi ollut olemassa. Nostin keskeyttämiskynnystä ja meloin ohi.

Vanajaveden Vesikkojen melontavaja on vanhassa teollisuuskiinteistössä. Lepäsin vajan kivilattialla vuosia sitten, kun meloin ensimmäisen kerran Hiidenjokea Vanajavedelle.

Rannassa hoidin muutaman työasian, laitoin viestin kotiin, join termospulloni tyhjäksi ja söin mysliä. Satoi hetken. Joitakin ulkoilijoita kulki ohitse. Melontavaja oli lukossa, wc:tä ei ollut. Makasin selälläni laiturilla vesisateessa. Selän nikamat paukahtelivat. Lepäsin. Kello ei ollut vielä kolmea. Yli 60 kilometriä takana. 25 minuutin tauon jälkeen jatkoin pohjoiseen. Aamuinen tuulilasiveneilijä näytti palaavan jo Vanajanselältä.

Aulangon rautaitiesillan alla vastaani tuli kaksi venettä. Enpä olisi uskonut, millaisen peräaallon jälkimmäinen vene nosti syliini.

Aulangon rautatiesillan alla tuli vastaan kaksi isoa huvivenettä. Toisen peräaalto huuhteli kajakin koko etukannen ja melontaliivin etuosan melkein kaula-aukkooan asti, vaikka veneen vauhti oli pieni. Tällaisia aaltoja ei yleensä kannata ottaa vastaan lähellä rantaa, missä aalloilla on taipumus kasvaa. Nyt en voinut vastaanottokohtaa valita.

Ruska hehkuvimmillaan.

Tuuli oli noussut sen verran, että se selvästi auttoi melontaa. Hattulanselkä näytti tyyneltä, ja melonta tuntui keveältä ja helpolta. Välillä näyttäytyvä aurinko sai ruskaiset puut hehkumaan rannoilla. En ollut ottanut mukaan karttaa tutuille vesille. Huomasin, etten muista etäisyyksiä ihan tarkasti. Hattulan vanhan kirkon kohdalta Mierolan sillalle olikin pitempi matka ja useampi käännös kuin muistin.

Hattulanselkä pohjoiseen mennessä näytti välillä tyyneltä. Silti tuuli auttoi selvästi melontaa.

En poikennut Mierolan vanhan sillan kahvilarantaan. Mierolan kapeikoissa ja siltojen alla virta tuntui taas voimakkaalta. Vesipyörteet liukuivat vastaani ja saivat kajakin käyttäytymään levottomasti.

Hattulan rantojen ruskaa.

Myös matka Mierolasta Lepaalle tuntui pitemmältä kuin muistin. Tuuli nosti matalaa aaltoa takaa. Mietin seuraavaa, päivän viimeistä etappia Lepaalta Hämeenlinnaan. Olisi vastavirta ja kohtalainen vastatuuli. Aloin kai jo väsyä. Viimeiset kilometrit pimeässä, väsyneenä, vastatuulessa ja -virrassa huolettivat.

Käännyin vähän ennen Lepaan laituria takaisin. Päätös kevensi mieltäni ja paransi hiipumaan käyvää melontafiilistä. Nousin Mierolan venerannassa viimeiselle tauolle. Söin suklaata, banaanin, leipää, mehua. Vaihdoin kuivat, paksummat neopreenihanskat. Vedin pipon päähän ja varasin otsalampun aukkopeiton taskuun. Kiinitin venevalon kajakin takakannelle. Oikaisin muutamaksi minuutiksi kapealle rannan penkille.

Mierolan venevajan räystäällä on kunnon ketka kuin ainakin merikelpoisessa kalastusveneessä tai hinaajassa.  Kajakissa kaarevuudesta käytetään nimitystä rokker.

12 minuutin tauon jälkeen lähdin viimeiselle etapille. Melonta kuivin käsin pää lämpimänä tuntui taas hyvältä. Tuuli tyyntyi. Virta ei laajemmilla selillä tuntunut. Aulangon pohjoispuolella vastaan meloi mies ilman minkäänlaista valoa. Pimeää ei vielä ollut, mutta pian tulisi. Ehkäpä hän ei ollut pitkällä lenkillä.

Hattulanselkää etelään hämärtyvässä illassa. Tuuli hiipui iltaa kohti eikä lopultakaan hidastanut melontaa viimeisellä etapilla.

Hämeenlinnan keskustaan meloin Vesikkojen laiturin kautta mutta en noussut maihin. Linna vastapäisellä rannalla oli valaistu. Iltalenkkeilijät juoksivat tai kävelivät rannan ulkoilutietä. Meloin valaistujen siltojen alta. Takaa lähestyi katettu huvivene. Se ohitti minut niin kaukaa, että aaltoja ei tuntunut pitkään aikaan. 

Puhelimen akku oli lähes lopussa. Gps:n mukaan sadasta kilometristä puuttui vielä vähän. Meloin rantoja seuraillen ja mutkitellen. Ohitin lähtöpaikan ja palasin, kun sata kilometriä täyttyisi. 

Hämeenlinnan sillat. Vielä muutama kilometri sataan.

Nousin Virvelin venelaiturin luiskalta ylös 20.05, neljätoista tuntia ja yhdeksän minuuttia lähdön jälkeen. Ajoin auton luiskalle, siirsin tavarat kajakista autoon. Vaihdoin vaatteet rannan valaistussa kalanperkauskopissa. Virvelin rantaravintolasta kävi mies tarkistamassa, mitä rannassa otsalampun kanssa puuhaillaan. Kerroin meloneeni juuri sata kilometriä. Ajoin kotiin ja saunoin. Aamulla aikaisin ajoin työhön.

Tiedän voimani ja melontatekniikkani. En uskonut parantavani sadan kilometrin melonta-aikaani muuten kuin lyhentämällä taukoja. En keittänyt kahvia, en puuroa enkä perunoita. Söin Start-mysliä ja juoksevaa jugurttia, banaaneja, suklaata, leipää, juustoa ja leikkeleitä. Kaikkea kohtuullisesti ja lopulta melko vähän. Nestettä meni vain kolmen vartin termospullo kahvia ja juomapullollinen kotona mehustettua viinimarjamehua. Taukoihin kului kaikkiaan tunti ja minuutti.

Olo pysyi lähes koko ajan kevyenä ja hyvänä. Kajakissa istuminen ei tuottanut vaivoja tai hiertymiä. Ensimmäsien etapin loppuosaa lukuunottamatta ei tuntunut nälkä eikä jano eikä toisaalta ähky. Pieni hiki oli päällä jatkuvasti niin, että lyhyilläkin tauolla alkoi palella.

Greenlandin ahtaisiin jalkatiloihin tottuu. Käytin neopreenisia, kumipohjaisia meontatossuja, joissa ei ole milliäkään kasvunvaraa. Jalkavaivat olivat vähäisiä, pientä turtumista loppupäivästä. Pohkeet sen sijaan karamppasivat. Joitakin saattaa yllättää se, että meloessa pohkeet rasittuvat. Näin tapahtuu, kun melontaliike lähtee jaloista. Krampaamiseen vaikutti myös se, että jalat ja lahkeet olivat märät koko retken ajan.

Mukana oli aivan liikaa tavaraa. Eväitä oli yli tuplat tarpeeseen nähden. Keitin ja kaasu olivat liikaa, samoin 1,5 litraa vettä. Vaihtovaatteet kuuluvat ”pakolliseen” varustukseen. En tarvinnut niitäkään. Taukofleeceäkään en viitsinyt kaivaa vaikka olisin tarvinnut.  Varamelaa kuljetan kannella aina kotijärven ulkopuolella meloessa. Vielä koskaan en ole tarvinnut. 

Tuskinpa muutaman kilon ylimääräinen painolasti retkikajakissa juurikaan vauhtia hidastaa. Varamelan, pelastautumisvälineiden tai pumpun puuttuminen voi katkaista koko matkan, pysyvästikin.

Tältä kaudelta sataset on nyt melottu. Ehkä seuraavan voisi ensi kesänä meloa ihan mielenkiinnosta jollain nopeaksi tunnetulla kajakilla. Sellaisella, missä jaksaa vaivoitta istua vähintään puoli vuorokautta. 

Satasen ruskaretki

Rautatiesilta Hämeenlinnan Aulangolla. Ruskaa ja vähän aurinkoa.

Sadas teksti tässä blogissa!

Kokeilin toukokuussa meloa sadan kilometrin päivämatkan. Lenkki jäi harmittavasti neljä kilometriä vajaaksi ja vaivasi siksi mieltäni. Melontakilometrejä on tänä vuonna kertynyt aiempaa hitaammin. Aika on kulunut muissa asioissa ja remonttia tehdessä. Jos jäät tulisivat aikaisin, voisi tuhat kilometriä jäädä vajaaksi.

Kernaalanjärvi. Käytin retkellä puhelmen gps:ää. Siksi saatoin muuttaa reittiä tuulen ja sään mukaan ilman, että tavoite jäisi vajaaksi.

Parisen viikkoa olen seuraillut työtilannettani ja lähialueiden sääennusteita siinä mielessä, että tekisin päivän melontaretken jonnekin. Tiistai-iltana päätin, että keskiviikko olisi melontapäivä. Päätin paikata keväällä vajaaksi jääneen satasen ja suuntasin tutulle Vanajavedelle.

Sadan kilometrin lenkki vei aikaa 14.09. Taukoja pidin tunnin ja minuutin, eli varsinainen melonta-aika oli 13.08. Sää oli puolipilvinen ja lähes sateeton. Retki alkoi ja päättyi pimeässä.

Käytin ensimmäisellä ja viimeisellä etapilla imukuppikiinnitteistä, paristokäyttöista venevaloa kajakin kannella. Valo on selän takana, ettei se häikäise ja haittaa näkyvyyttä eteenpäin.

Meloin Tahe Greenland T:llä ja Bracsan hiilikuitumelalla. Tällä retkellä en keitellyt perunoita ja kahveja, vaan söin pikaruokana mysliä, jugurttia, banaaneja ja suklaata. Urheilujuomana käytin kotona mehustettua viinimarjamehua. Koska näillä lihaksilla ei näköjään kovempaa melota, pitää tinkiä taukojen pituudesta.

Kyllä siinä reipas hiki oli päällä koko neljätoista tuntia. Julkaisen tarkemman retkikertomuksen lähiaikoina.

Tuulensuunjoki Kernaalanjärven länsipuolella.

Saimaan retkikertomus valmis

Retkikertomus keskiseltä Saimaalta valmistui.
Retkellä kiersimme Linnansaaren ja Koloveden kansallispuistot, meloimme joutenvedellä ja kävimme Savonlinnassa. Jälleen hieno retki.
Retkikertomukseen tästä.

Viikko Saimaalla

Kaikki rannat eivät sentään ole näin jyrkkiä. Sopivia maihinnousupaikkoja on kuitenkin vähemmän kuin vaikkapa Päijänteellä. 

Meloimme 28.7.-2.8. pohjoisella Saimaalla. Noin 240 kilometrinen reitti kulki Linnasaaren ja Koloveden kansallispuistojen kautta Savonlinnaan ja sieltä lähtöpisteeseen Rantasalmen ja Varkauden välille.

Linnasaaren ja Koloveden kansallispuistojen maihinnousu- ja leiripaikat ovat siistejä ja viihtyisiä. Leiripaikat ovat kaukana taajamista, alueille päätyvät vain tosiretkeilijät. Roskaamista tai ilkivallan merkkejä emme nähneet.

Näkymä Myhkyrän laelta pohjoiseen Linnasaaren kansallispuistossa.

Alueen maisemat ovat paikoin huikeat. Varsinkin Kolovesi, missä moottoriveneily on kielletty eikä kesämökkejä muutamaa vanhaa mökkiä lukuun ottamatta ole, on melkeinpä melojan tai soutajan paratiisi. 

Sillan alitus Savonlinnan satamassa matkalla kauppatorilta Olavinlinnaan.

Saimaan vedenpinta oli melontaviikolla 55 cm normaalia korkeammalla, lähellä tulvarajaa. Pinnan korkeus näkyi rantautumispaikoissa. Suuri osa laitureista oli jäänyt veden alle. Pääsimme melomaan monesta sellaisesta kapeikosta, joista matalalla vedellä olisi ehkä kajakki pitänyt kantaa yli. Toisaalta siltojen alla ja rummuissa kävi pään tilat ahtaiksi.

Julkaisen kuvitetun retkikertomuksen lähiaikoina.

Maalissa

Muutama kuva eilisen illan sateiselta lenkiltä. Naapurikunnassa Espoossa satoi samaan aikaan tunnissa tuuman verran vettä. 

Tämän kesän kesälomasta kuluu suurin osa kotona pintaremonttia tehdessä. Melontakilometrejä on kertynyt noin 450, mikä on pikkuisen vähemmän kuin viime ja toissa kesinä tähän aikaan. Kesän melontaretkiviikko on vielä edessä. 

Suunnitelmana on kurkistaa heinä-elokuun vaihteessa pohjoiselle Saimaalle Linnasaaren ja Koloveden kansallispuistoihin. Elokuussa voisi kokeilla keväällä vajaaksi jäänyttä satasta uudelleen Vanajavedellä. Ja parin päivän Päijänteen kierros vaikkapa Vääksystä Kelventeelle tai Lehtisen saarten saunalle voisi olla mukava.

Parasta tässä sateisessa heinäkuussa on, että saa asua kivenheiton päässä järven rannasta. Mikäpä onkaan hauskempi tapa huuhtoa remonttimaalit käsistä, kuin meloa kerran tai pari järven ympäri. Muutama eskimo ja ylätuentaharjoitukset huuhtovat tehokkaasti hiontapölyn iholta ja hartiat saavat mukavaa venytystä samalla.