Sata kilometriä Hiidenjoella

Nousin aamulla klo 4.00, söin, nostin kajakin auton katolle ja ajoin tunnin moottoritietä Hämeenlinnaan Virvelin venelaituriin. Pakkasin eväät ja vaihtovaatteet kajakkiin, kiinnitin takakannelle imukuppikiinnitteisen venevalon ja otsalle pienen otsalampun. 

5.56 vedin ensimmäiset melanvedot säkkipimeälle selälle. 

Tuulensuunjoki näyttää tyyneltä ja virtaamattomalta. Tyynellä pinnalla näkyi voimakkaitakin pyörteitä. Myötävirtaan meloessa keskinopeus oli melkein kilometrin verran parempi. 

Pimeällä meloessa otsalamppu on oikeastaan turha. Se valaisee kajakin keulaa ja samalla haittaa näkyvyyttä kauemmaksi. Otsalamppua tarvitsee vain likkeelle lähtiessä, maihin noustessa ja tauolla. Se on kuitenkin hyvä olla esillä ja helposti käytettävissä. Joka suuntaan valkoista valoa näyttävä venevalo on kiinnitettävä takakannelle juuri häikäisyn estämiseksi. Venevalon kiinnitys on hyvä varmistaa nauhanpätkällä.

Vedenpinta ympärilläni väreili kuin olisi alkanut sataa. Satojen pikkukalojen parvet tuikkivat ympärilläni. Kalat hyppivät korkealle ilmaan. Jotkut osuivat kajakin kannelle ja jäivät hetkeksi keulakannelle kyljet välkkyen sätkimään. Välillä joku isompi kala loiskautti kunnon roiskeet ja säikäytti pimeällä, tyynellä selällä. Pian kaloihin tottui. Pysyttelin keskellä viitoitettua väylää, koska merikartaa ei ollut mukana, muuta vesiliikennettä ei ollut enkä muistanut rantojen pintakivien paikkoja. 

Yksi juomapullollinen punaista viinimarjamehua riitti hyvin koko päiväksi kahvitermoksen lisäksi. Syyskylmässä nestettä kuluu huomattavsti vähemmän kuin kesällä. 

Päivä alkoi vaalentua ennen Turengin Ahilampea. Ahilammen vieralaiturissa nousin viiden minuutin kevennykselle ja kahvikupilliselle. Enpä ollut ennen käyttänyt termospulloa meloessa. Nyt keitin ja vesi olivat mukana vain varalta.

Veneenlaskupaikka ja kanootin nostopaikka Tuulensuunjoella Hämeenlinnan väylän sillanpielessä. Paikalta on reipas kävelymatka Linnatuulen huoltoasemalle.

Jatkoin Hiidenjokea ylävirtaan. Jo Turengin maantiesillan alla olin ihmetellyt voimakkaita pöyrteitä virrassa. Eteenpäin tuntui pääsevän, mutta pyörteissä ohjaaminen vaati huomiota. Harvat lateraaliviitat heiluivat, olivat kenollaan myötävirtaan, ja niiden juuressa näkyi joen virtaus yllättävän vomakkaana.

Kernaalanjärven ylityksen jälkeen nousin Tuulensuunjokea Hämeenlinnanväylän sillalle asti. Sillan alla on veneenlaskupaikka ja pieni kanoottilaituri. Olin ajatellut jatkaa jokea Haapajärvelle, kiertää Haapajärven ja palata sitten Hämeenlinnaan. Joki näytti kuitenkin voimakkaasti virtaavalta ja pyörteiseltä. Koska joki tästä eteenpäin kapenee, arvelin virrankin voimistuvan. Päätin palata myötävirtaan.

Kierros Kernaalanjärvellä.

Söin reilun kupillisen mysliä ja juoksevaa jugurttia. Join kahvia. Vapaapäiväänsä viettävä mies laski vanhan tuulilasiveneen trailerilta jokeen. Suunnitelmana oli käydä lenkki Vanajanselällä. Edellinen yritys oli katkennut kovaan aallokkoon. Nyt oli luvassa hyvä veneilypäivä.

Varttitunnin tauon jälkeen palasin myötävirtaan. Melonta tuntui helpolta. Päivä oli kunnolla valjennut, aurinkokin näyttäytyi, mutta tuuli ei vielä noussut. Meloin Kernaalanjärven tyhjän selän kerran myötäpäivään ympäri, ja jatkoin Hiidenjokea Turenkiin.

Vauhti tuntui hyvältä ja melonta keveältä. Ajattelin, että voisin meloa pysähtymättä Hämeenlinnaan. Nousin kuitenkin Ahilammen vierasvenelaiturissa muutamaksi minuutiksi maihin. Koska melonta tuntui sujuvan, uskoin melovani pikatauon ansioista jatkossa nopeammin.

Sää oli lokakuun päiväksi lämmin. Käytin pitkähihaista urheilupaitaa ja melonta-anorakkia. Neopreenihanskat eivät tuntuneet liioittelulta, koska vesi oli jo kylmää. Greenland-kajakkini on matala ja melani aavistuksen liian pitkä. Kädet kastuvat vähintäänkin jokaisella kunnon ohjailuvedolla ja kallistuksella.

Greenlandissa ei ole peräsintä. Ohjaaminen tapahtuu kallistamalla, ohjailuvedoilla ja evällä. Evää en ole laskenut ulos missään tilanteessa viittä senttiä enempää, tällä retkellä en senkään vertaa. Greenlandin evähän on suuri, kuin kolmannes eskimomelan lavasta.

Viisi-kuusisataa kilometriä Greenlandilla on opettanut kajakin ja melan hallintaa tehokkaammin kuin tuhannet kilometrit peräsimellä ja evällä varustetulla banaanikajakilla. Nyt yli kahdeksan kilometrin keskivauhdissa ohjailu tapahtui huomaamatta, selkäytimestä tulevina pieninä lapakulman muutoksina ja kallistuksina.

Miemalanselän ja Hämeenlinnan välillä vastaani meloi kaksi aamulenkkeilijää. Jatkoin Virvelin ohi Hämeenlinnan keskustan siltojen alitse Varikkoniemeen Vanajaveden Vesikkojen laituriin. Jos olisin noussut maihin Virvelin rannassa, missä autoni oli, helppo mahdollisuus keskeyttämiseen olisi ollut olemassa. Nostin keskeyttämiskynnystä ja meloin ohi.

Vanajaveden Vesikkojen melontavaja on vanhassa teollisuuskiinteistössä. Lepäsin vajan kivilattialla vuosia sitten, kun meloin ensimmäisen kerran Hiidenjokea Vanajavedelle.

Rannassa hoidin muutaman työasian, laitoin viestin kotiin, join termospulloni tyhjäksi ja söin mysliä. Satoi hetken. Joitakin ulkoilijoita kulki ohitse. Melontavaja oli lukossa, wc:tä ei ollut. Makasin selälläni laiturilla vesisateessa. Selän nikamat paukahtelivat. Lepäsin. Kello ei ollut vielä kolmea. Yli 60 kilometriä takana. 25 minuutin tauon jälkeen jatkoin pohjoiseen. Aamuinen tuulilasiveneilijä näytti palaavan jo Vanajanselältä.

Aulangon rautaitiesillan alla vastaani tuli kaksi venettä. Enpä olisi uskonut, millaisen peräaallon jälkimmäinen vene nosti syliini.

Aulangon rautatiesillan alla tuli vastaan kaksi isoa huvivenettä. Toisen peräaalto huuhteli kajakin koko etukannen ja melontaliivin etuosan melkein kaula-aukkooan asti, vaikka veneen vauhti oli pieni. Tällaisia aaltoja ei yleensä kannata ottaa vastaan lähellä rantaa, missä aalloilla on taipumus kasvaa. Nyt en voinut vastaanottokohtaa valita.

Ruska hehkuvimmillaan.

Tuuli oli noussut sen verran, että se selvästi auttoi melontaa. Hattulanselkä näytti tyyneltä, ja melonta tuntui keveältä ja helpolta. Välillä näyttäytyvä aurinko sai ruskaiset puut hehkumaan rannoilla. En ollut ottanut mukaan karttaa tutuille vesille. Huomasin, etten muista etäisyyksiä ihan tarkasti. Hattulan vanhan kirkon kohdalta Mierolan sillalle olikin pitempi matka ja useampi käännös kuin muistin.

Hattulanselkä pohjoiseen mennessä näytti välillä tyyneltä. Silti tuuli auttoi selvästi melontaa.

En poikennut Mierolan vanhan sillan kahvilarantaan. Mierolan kapeikoissa ja siltojen alla virta tuntui taas voimakkaalta. Vesipyörteet liukuivat vastaani ja saivat kajakin käyttäytymään levottomasti.

Hattulan rantojen ruskaa.

Myös matka Mierolasta Lepaalle tuntui pitemmältä kuin muistin. Tuuli nosti matalaa aaltoa takaa. Mietin seuraavaa, päivän viimeistä etappia Lepaalta Hämeenlinnaan. Olisi vastavirta ja kohtalainen vastatuuli. Aloin kai jo väsyä. Viimeiset kilometrit pimeässä, väsyneenä, vastatuulessa ja -virrassa huolettivat.

Käännyin vähän ennen Lepaan laituria takaisin. Päätös kevensi mieltäni ja paransi hiipumaan käyvää melontafiilistä. Nousin Mierolan venerannassa viimeiselle tauolle. Söin suklaata, banaanin, leipää, mehua. Vaihdoin kuivat, paksummat neopreenihanskat. Vedin pipon päähän ja varasin otsalampun aukkopeiton taskuun. Kiinitin venevalon kajakin takakannelle. Oikaisin muutamaksi minuutiksi kapealle rannan penkille.

Mierolan venevajan räystäällä on kunnon ketka kuin ainakin merikelpoisessa kalastusveneessä tai hinaajassa.  Kajakissa kaarevuudesta käytetään nimitystä rokker.

12 minuutin tauon jälkeen lähdin viimeiselle etapille. Melonta kuivin käsin pää lämpimänä tuntui taas hyvältä. Tuuli tyyntyi. Virta ei laajemmilla selillä tuntunut. Aulangon pohjoispuolella vastaan meloi mies ilman minkäänlaista valoa. Pimeää ei vielä ollut, mutta pian tulisi. Ehkäpä hän ei ollut pitkällä lenkillä.

Hattulanselkää etelään hämärtyvässä illassa. Tuuli hiipui iltaa kohti eikä lopultakaan hidastanut melontaa viimeisellä etapilla.

Hämeenlinnan keskustaan meloin Vesikkojen laiturin kautta mutta en noussut maihin. Linna vastapäisellä rannalla oli valaistu. Iltalenkkeilijät juoksivat tai kävelivät rannan ulkoilutietä. Meloin valaistujen siltojen alta. Takaa lähestyi katettu huvivene. Se ohitti minut niin kaukaa, että aaltoja ei tuntunut pitkään aikaan. 

Puhelimen akku oli lähes lopussa. Gps:n mukaan sadasta kilometristä puuttui vielä vähän. Meloin rantoja seuraillen ja mutkitellen. Ohitin lähtöpaikan ja palasin, kun sata kilometriä täyttyisi. 

Hämeenlinnan sillat. Vielä muutama kilometri sataan.

Nousin Virvelin venelaiturin luiskalta ylös 20.05, neljätoista tuntia ja yhdeksän minuuttia lähdön jälkeen. Ajoin auton luiskalle, siirsin tavarat kajakista autoon. Vaihdoin vaatteet rannan valaistussa kalanperkauskopissa. Virvelin rantaravintolasta kävi mies tarkistamassa, mitä rannassa otsalampun kanssa puuhaillaan. Kerroin meloneeni juuri sata kilometriä. Ajoin kotiin ja saunoin. Aamulla aikaisin ajoin työhön.

Tiedän voimani ja melontatekniikkani. En uskonut parantavani sadan kilometrin melonta-aikaani muuten kuin lyhentämällä taukoja. En keittänyt kahvia, en puuroa enkä perunoita. Söin Start-mysliä ja juoksevaa jugurttia, banaaneja, suklaata, leipää, juustoa ja leikkeleitä. Kaikkea kohtuullisesti ja lopulta melko vähän. Nestettä meni vain kolmen vartin termospullo kahvia ja juomapullollinen kotona mehustettua viinimarjamehua. Taukoihin kului kaikkiaan tunti ja minuutti.

Olo pysyi lähes koko ajan kevyenä ja hyvänä. Kajakissa istuminen ei tuottanut vaivoja tai hiertymiä. Ensimmäsien etapin loppuosaa lukuunottamatta ei tuntunut nälkä eikä jano eikä toisaalta ähky. Pieni hiki oli päällä jatkuvasti niin, että lyhyilläkin tauolla alkoi palella.

Greenlandin ahtaisiin jalkatiloihin tottuu. Käytin neopreenisia, kumipohjaisia meontatossuja, joissa ei ole milliäkään kasvunvaraa. Jalkavaivat olivat vähäisiä, pientä turtumista loppupäivästä. Pohkeet sen sijaan karamppasivat. Joitakin saattaa yllättää se, että meloessa pohkeet rasittuvat. Näin tapahtuu, kun melontaliike lähtee jaloista. Krampaamiseen vaikutti myös se, että jalat ja lahkeet olivat märät koko retken ajan.

Mukana oli aivan liikaa tavaraa. Eväitä oli yli tuplat tarpeeseen nähden. Keitin ja kaasu olivat liikaa, samoin 1,5 litraa vettä. Vaihtovaatteet kuuluvat ”pakolliseen” varustukseen. En tarvinnut niitäkään. Taukofleeceäkään en viitsinyt kaivaa vaikka olisin tarvinnut.  Varamelaa kuljetan kannella aina kotijärven ulkopuolella meloessa. Vielä koskaan en ole tarvinnut. 

Tuskinpa muutaman kilon ylimääräinen painolasti retkikajakissa juurikaan vauhtia hidastaa. Varamelan, pelastautumisvälineiden tai pumpun puuttuminen voi katkaista koko matkan, pysyvästikin.

Tältä kaudelta sataset on nyt melottu. Ehkä seuraavan voisi ensi kesänä meloa ihan mielenkiinnosta jollain nopeaksi tunnetulla kajakilla. Sellaisella, missä jaksaa vaivoitta istua vähintään puoli vuorokautta.