Vietin lokakuun alussa viikonloppua Kihniön Kankarin kylällä. Kankarinjärvi on suunnilleen Tuusulanjärven kokoinen, seitsemän kilometriä pitkä. Järven jakaa keskeltä melkein kahtia kapea hiekkainen Pyhäniemi.
Lauantaiaamuna järven kattoi läpinäkymätön sumu. Lähtörantaa vastapäätä oleva Pyhäniemen kärki ei näkynyt, vaikka etäisyyttä oli vain kilometri. Rannasta tyynelle selälle pohjoiseen meloessa näkyi vasemmalla sadan metrin päässä sumuinen ranta ja edessä lähimmät pintakivet.
Muuttomatkaansa valmistautuvat laulujoutsenet toitottivat. Sumun seasta kuului siipien vihellystä. Kaksi laulujoutsenta kiisi vedenpinnan yläpuolella kuvausetäisyydeltä ohitseni Kalliosaaren ja pikkusaarten välissä. En ehtinyt saada pokkarin virtaa päälle, vaikka sen liivintaskusta sainkin esiin kaivettua. Linnut katosivat hetkessä sumuun. Valkoisia joutsenen höyheniä kellui lauttoina kaislikon seassa.
Peräsin kolisteli kiviin ja kohta sain pienen pohjakosketuksen. Etsin järven matalasta, kivisestä pohjoispäästä ojaa, jota pitkin voisi meloa pienelle Naarmijärvelle. Sumun ja pohjakivien vuoksi en ojan suulle löytänyt.
Jatkoin järven itälaitaa etelään päin. Meloin Lehtisaaren ja mantereen välistä kaislikkoiseen lahteen, jonka pohjukasta pääsisi kartan mukaan Syväjärveen, Tarsianjärveen ja Sulkuejärveen. Tiheän kaislikon takaa näkyi ojan ylittävä maantiesilta, mutta veneväylää tai muuta selvää uomaa en erottanut tiheän, korkean kaislikon seassa kajakissa istuen tähystäessäni. Rannassa oli ponttonien päälle rakennettu sauna, jollaisia järvellä huomasin myöhemmin ainakin neljä erilaista.
Kiersin yli kilometrin mittaisen Pyhäniemen ympäri. Niemi on paikoin joitakin kymmeniä metrejä leveä, hiekkainen harjanne. Niemen itäpuolella sumu oli ohuempaa. 
Kankarinjärvi laskee etelässä Koskelanjokea pitkin Linnanjärveen ja sieltä Parkanonjärven kautta Ikaalisten Kyrösjärveen. Muovikajakilla olisi voinut yrittää alas Koskelanjoen Kirkkokoskea. Tällaisia matalia järviä yhdistäviä pieniä ojia ja jokia pitkin voisi tehdä pitkiä ja mielenkiintoisia retkiä. Lasikuituinen pitkä merikajakki on näihin ojiin aivan liian pitkä ja haavoittuva. Palasin takaisin kosken ensimmäisten kivien luota.
Sumu tiheni länsirantaa pohjoiseen meloessa. Läpinäkymättömässä valkoisessa sumussa kartan ja kompassin avulla suunnistaessa tuntui kuin olisi isolla selällä. Lähtöranta näkyi vasta parin sadan metrin päästä. Ystäväni rannalla otti muutamia valokuvia, joista yksi päätyi hetkeksi läppärini taustakuvaksi.
Viime kesän pitkän meriretken jälkeen voisi seuraavaksi kokeilla lyhyellä muovikajakilla pieniä sisävesien järvi- ja jokireittejä. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti