10 päivää Pirkanmaan vesillä

Virrat – Tampere – Valkeakoski – Orivesi

 

Tein 17.–26. elokuuta 2015 kymmenen päivän melontaretken Pirkanmaan vesillä. Kilometrejä kertyi kaikkiaan noin kolmesataa, ja reitti kulki kahdentoista vesistön läpi. Retki alkoi Virroilta, kulki Näsi- ja Pyhäjärven kautta ja päättyi Orivedelle. Matkalle osui kolme sulkukanavaa, Murole, Lempäälä ja Valkeakoski. 

Syvinkisalmen silta Tarjanteella.

Kirjoitin retkeltäni joka päivä jutun Aamulehden verkkosivuille ja retken loputtua artikkelin lehden viikonvaihdesivuille. Jutut kirjoitin ja lähetin jokaisena päivänä yleensä päivän viimeisellä pitemmällä tauolla. 

Pirkanmaan vesistöissä melotaan paljon – alueella toimivat muun muassa melontaseurat Tampereen Vihuri, Mallasveden Melojat ja Vanajaveden Vesikot. Silti omiin silmiini ei ole sattunut kovinkaan monta melontakertomusta tuolta alueelta. 

Koska retkestä on kulunut jo aikaa, eikä juttusarjaa enää Aamulehden verkkosivuilta löydy, päätin julkaista sen kevyesti editoituna omassa melontablogissani. 

Reitti oli Näsinselkää lukuun ottamatta pääosin melko suojainen. Sopivia leiripaikkoja ei ollut vaikea löytää, ja ruoka- ja vesitäydennystä olisi voinut tehdä helposti monessa eri kohdassa. Retken keskeyttäminen esim. sairastumisen tai muun syyn vuoksi olisi ollut mahdollista monessa eri kohdassa, koska reitti kulki asuttujen seutujen liepeillä. 

Hieno reitti, jossa aikaa olisi voinut viettää tuplasti enemmänkin. Reittikartta on jutun lopussa.

 

 

Lähtö Virroilta

 

Vaikeinta oli lähteminen. Minkälainen sää, tuuleeko ja sataako vettä? Missä siellä voi leiriytyä, onko rannat täynnä kesämökkejä tai jyrkkiä kallioita? Jaksaako, osaako suunnistaa? Onko ihan pakko viettää kymmenen päivää ja yhdeksän yötä ulkona? Mitä se hyödyttää?

Venevajoja Virtain sataman liepeillä.

Virtain sataman parkkipaikalle oli hyvin tilaa jättää auto vajaaksi pariksi viikoksi. Nostin kajakin hiekkarantaan laiturialueen viereen. Täytin sataman vesipostista neljä puolentoista litran vesipulloa. Uskoin saavani lisää vettä lähes joka päivä, koska reittini kulkisi monin paikoin venesatamien liepeillä. 

 

Pakkasin mukaan kajakkikärryn, koska reittiini sisältyisi ainakin yksi kantotaival – Pispalan uittotunneli. Myös kolme sulkukanavaa mietitytti etukäteen – Murole, Lempäälä ja Valkeakoski, joista ainakin viimeisimmän kovista virtauksista olin kuullut. 

Virtain Härkösselkä oli lähtöhetkellä peilityyni.

Lähdin liikkeelle Virtain laivarannasta aamupäivällä peilityynelle Härkösselälle. Vain heikko veden lirinä rikkoi hiljaisuuden. Melan lavasta veteen juokseva ohut vesinoro piirsi veden pintaan auringossa kimaltavia pieniä renkaita. Lähtemisen ja kajakin pakkaamisen tuska haihtuivat auringon nopeasti lämmittämään ilmaan. Sää oli paras mahdollinen ja edessä minulle uudet, vieraat vedet.

 

Käytin retkelläni pienimuistiseen tablettiin asennettua Navionics-merikarttaohjelmaa. Sama ohjelma asentui myös puhelimeeni. Paperikarttaa pidin mukana vain yleissuunnistusta varten. Vaikka väylä Virroilta Tampereen suuntaan on viitoitettu hyvin, tipahdin kömpelön tablettikartan näkymästä jo ensimmäisen kymmenen kilometrin matkalla. En voinut pitää tablettia jatkuvasti auki, koska minun oli säästettävä virtaa.

Nuottisaari.

Maisema muuttui kallioisemmaksi. Nousin pienelle Nuottisaarelle tarkistamaan sijaintiani. Karttaohjelma toimi puhelimessani mallikelpoisesti. Runsaampi muisti ja tuoreempi käyttöjärjestelmä varmaan auttoivat. Luin kartalta viereisen saaren nimen – Insinöörinsaari. 

 

Kaksi kurkea nousi pienen Insinöörinsaaren takaa siivilleen ja lensi äänekkäästi toitottaen tulosuuntaani. Pian samasta suunnasta töräytteli laulujoutsenpari vedenpintaa siivillään läiskyttäen. Valkonokkaisia harmaahaikaroita olin nähnyt jo aiemmin kivillä kaislikon seassa seisoskelemassa.

 

Paperinen yleiskarttani (Fillari-GT 1:200 000) ei ole tältä eikä varmaan edes viime vuosikymmeneltä. Kerran merellä meloessani katsoin kartalta, että salmessa parin tunnin matkan päässä olisi ravintola. Parin tunnin ruokahalua kasvattavan melonnan jälkeen ilmeni, että paikalla oli Loviisan ydinvoimalan respa. Sentään sain sieltä vettä ja pääsin käymään siistissä sisävessassa. 

Rasvasaari.

Kartalleni oli Oikanselälle merkitty leiripaikka, joka osoittautui Rasvasaareksi, Virtain ja Näsijärven pursiseurojen tukikohdaksi. Saari oli maanantaina iltapäivällä autio. Saaren länsilaidan siirtolohkare näytti siltä kuin olisi juuri tipahtamaisillaan veteen – on ollut varmaan jo vuosikymmeniä, ehkä satojakin. Kiersin saaren grillikatokset ja rakennukset. Valkoinen suuri moottorivene lähestyi rantaa, kun jatkoin kohti Visuvettä ja päivän ensimmäistä kunnon ruokataukoa. 

Ruoka- ja kirjoitustauko Visuveden sillan tuntumassa.

 

Liikkuvia huviveneitä olin nähnyt Virroilta lähdettyäni kuusi. Seitsemäs kiinnittyi juuri laituriin Visuveden sillan viereen kirjoittaessani vastarannalla. Pääskyset kujersivat nostosillan alla teräspalkkien väleissä. Oli aika meloa Vaskiveden puolelta Tarjanteelle ja etsiä sopiva leiripaikka ennen Ruovettä. 

 

Leiri Tarjanteella Iso-Kuusisen saaressa.

Onko parhaat maisemat jo nähty

Nousin seitsemältä vain huomatakseni, että koko Tarjanteen peitti sakea sumu. Jatkoin kalliorantaisella Iso-Kuusisen saarella unia ja vasta yhdeksän aikaan Siperian saari alkoi etelän puolella piirtyä nousevan auringon valaiseman sumun läpi. Ilma oli yöllä tuskin kymmentä astetta, vesi sen sijaan yötä päivää yli kaksikymmentä –lämpimintä koko kesänä.

Aamulla Tarjanne oli verhoutunut sakeaan sumuun.

Meloin viitoitetun veneväylän tuntumassa läpi pitkästä ja kapeasta Syvinkisalmesta. Karkausniemen eteläpuoleinen maisema Ruoveden satamaan saakka oli minulle jo entuudestaan tuttu. Olin melonut seudulla muutamia lenkkejä vuosikymmenen alussa. 

Lähdin liikkeelle yhdeksän aikaan, kun sumu alkoi nopeasti hellittää otettaan.

Ruoveden laivalaiturin vesipiste kävi ahkerasti. Auto toisensa jälkeen kaarsi sataman vesipisteelle. Muoviset viiden ja kymmenen litran kanisterit täyttyivät kesämökeille menevästä juomavedestä. Toinen suosittu vedenhakupaikka kuului olevan Ryövärinkuoppa päätien varressa. Muun käyttöveden mökkiläiset ottavat järvestä. Kukaan laivalaiturin vedenhakijoista ei myöntänyt keittävänsä perunoita järvivedessä.

Taneli ja Ilkka Kask veneennostopuuhissa Ruoveden satamassa.

Kuusi ja puolimetrinen Flipper nousi venesatamassa trailerille, Ilkka Kaskin veneilykausi päättyi tänään. Hän nosti veneestä painavan akun pojalleen Tanelille, ja vene laitettiin talvehtimiskuntoon. Forssassa asuva Kask kertoi pitävänsä venettä syntymäkuntansa Ruoveden mökillä. 

– Tänä kesänä meni 120 litraa bensaa, Ilkka Kask laskeskeli.
– Jotkut kauhistelevat näiden perämoottorien käyttökuluja, mutta ei hän näillä aina hana auki ajeta. Koko Näsijärven vesistö oli tullut vuosien kuluessa ajettua läpi, Tampereelta Virroille ja vähän siitä eteenkin päin.

Kautun kanava.

Meloin Ruovedeltä Kautun kanavan kautta Ruhalan selälle ja kohti Jäminginselkää. Kaksi vesiskootteria lennähti ohi pitkä vesisuihku perässään. Seuraavalla selällä huomasin edelläni keltaisen kajakin. Tavoitin melojan Miestamonsalmessa, ja jatkoimme yhtä matkaa kohti Palosaarta.

Juha Hallanoro ja irlanninsetteri Minni.

– Tulen usein näille vesille elokuussa, kun koulut ovat alkaneet ja lomakausi on ohi. Täällä on silloin niin hiljaista, Juha Hallanoro kertoi Palosaaren pohjoiskärjen tulipaikalla. 

– Kajakin etuaukossa hyvin viihtyvä viisivuotias irlanninsetteri Minni on kulkenut melontaretkillä mukana pennusta asti ja tottunut vesielämään.

– Parin tunnin välein päästän Minnin uimaan, Juha kertoi, ja suunnitteli jäävänsä Palosaareen yöksi. Naantalilainen Juha Hallanoro oli lähtenyt edellisenä päivänä Vilppulasta ja oli matkalla mökilleen Ylöjärvelle.

 – Joka kesä tulee melottua Virroilta Tampereelle jotain reittiä.

Joutsenperhe rantakallioiden suojassa.

Kirjoitin päivän juttuni Aamulehteen Näsijärven purjehtijoiden tukikohdassa Viitasaaressa. Vastarannan Kettuvuoren kallioiset rannat hehkuivat laskevassa auringossa. Purjehtijat virittelivät saunan kiukaalle tulta. Sain kutsun saunomaan, kunhan sauna olisi riittävän lämmin. Tarjous houkutti, mutta niin Murolen kanavakin. Mietin, että voisin mennä vielä tänään kanavasta läpi. 

Leiri Muroleen kanavan puistossa.

Ruoveden laivarannassa venettään nostanut Ilkka Kask väitti, että parhaat maisemat ja reitit ovat Muroleen pohjoispuolella. Upeaa on ollut, ehkä Kask on oikeassa, pohdin. Huomenna kurkistaisin jo Näsijärvelle ja katselisin Tampereen siluettia kajakin kannelta.     

 

Muroleen kanavasta isoille selille

Kävelin aamutuimaan lenkin Muroleen puistomaisella kanava-alueella. Olin leiriytynyt illalla kanavan yläpuoleisen puiston tasaiselle nurmikolle. Muroleenkoski ei näyttänyt kovin kuohuvalta, mutta en edes harkinnut kosken laskemista lastatulla retkikajakilla. Varhainen kalastaja kokeili onneaan kosken niskalla aamusumun vielä vaeltaessa veden pinnalla. 

Kalastaja Muroleenkosken niskalla.

Kanavan sulutus tilataan vetämällä vihreästä, laiturin laidalla roikkuvasta narusta. Kuvun alla pyörivä videokamera tarkkailee sulun odotusaluetta. Vedin naurusta. Se oli niin alhaalla, että yletyin naurun päähän kajakissa istuen. Mitään ei tapahtunut. 

Kanavan sulutus tilataan narusta vetämällä. 

Vajaan kymmenen minuutin kuluttua kävin vetämässä narusta uudelleen. Kuului kolahdus, ja sulkuportti avautui natisten. Ymmärsin, että veden nosto sulussa oikealle korkeudelle oli vienyt aikansa. Vesi laski nopeasti puolisen metriä, alasulku avautui, ja meloin aurinkoiselle Vankavedelle.

 

Vankaveden laaja selkä peilaili tyynenä. Tasainen välkähtely kaukana selällä kiinnitti huomioni. Pian erotin valkoisen veneen ja sen molemmin puolin nousevat ja laskevat airot. Meloin kohti, ja tunnistin oranssipaitaisen ja auringon paahtaman Tommi Vuorisen. 

Tommi Vuorinen oli lähtenyt sotamaan Vilppulasta Tampereelle ja takaisin.

Vuorinen oli lähtenyt soutamaan viikkoa aiemmin Vilppulasta Tampereelle ja oli nyt paluumatkalla. Tänään hän suunnitteli soutavansa Ruovedelle ja huomenna kotiin Vilppulaan. Suunnitelma voisi toki muuttua, jos siltä alkaisi tuntua.

– Ei tämä ole minulle suoritus, tämä on hieno kokemus tai elämys, Tommi Vuorinen kuvaili soutamisen filosofiaansa. 
– Fiiliksen ja kelin mukaan mennään. Jonain päivänä kymmenen kilometriä, jonain vaikka viisikymmentä. 

Tyyntä Vankaveden selkää.

Vuorinen kertoi kävelleensä yhtenä päivänä viisikymmentäkolme kilometriä. Hän oli lähtenyt taipaleelle Vilppulasta kokeeksi jonkin matkaa, ja kun hyvältä oli tuntunut, kävellyt aina pätkän lisää. Lopulta hän oli päätynyt Orivedelle ja ajanut sieltä illan mittaan bussilla takaisin. Sitä hän sanoi elämykseksi, jollaisen voi kokea vain tekemällä. 

Tommi Vuorinen taitaa olla oikeassa. Kotisohvalla jää moni asia elämättä. 

 

Virisi muutaman metrin vastainen tuuli, joka rikkoi veden pinnan parin vaaksan korkuisiksi laineiksi. Nousin Honkaniemen kärkeen pienelle Kirvessaarelle lounaalle. Pastaa ja naudanlihaa. Kajakista sileille kallioille noustessa sai varoa levien liukastamaa rantaa. 

Sissipäällikkö Rothin muistomerkki Kirvessaaressa.

Pidän yhtenä todennäköisimmistä melojan tapaturmista liukastumista ja loukkaantumista rantakallioilla. Muistin syyskuista hetkeä Söderskärin majakalla, jonne olin melonut yksin muutamia vuosia sitten. Pienellä majakkasaarella ei ollut ketään. Nousin kajakista sileille rantakallioille saaren riippusillan lähellä. Liukastuin, ja lähdin liukumaan vihreän levän peittämää kalliota pitkin kajakkini alle. Olin jo hartioita myöten vedessä kajakin alla, kun sain sormilleni otteen kallionhalkeamasta ja vedettyä itseni takaisin ylös ja pitävälle maalle. 

 

Vasta Kirvessaarelta poistuessani huomasin, että vain pari sataa vuotta sitten maineikas sissipäällikkö Roth oli vallannut tässä Unnekiven salmessa jauholastissa olleen venäläisen jaalan. Nousin saaren eteläkärjen silokallioille tutkimaan karua muistomerkkiä. 

Tampereen maamerkit piirtyivät horisontissa Pilkanmaan saarien takaa.

Pilkanmaan saarien takaa piirtyi horisonttiin korkea masto ja sitten Näsineulan torni. Tästä olisi reilut parikymmentä kilometriä Tampereelle. Nousin Tampereen Navigaatioseuran tukikohtaan Vähä-Lampisaareen kirjoittamaan. Paikalta on helppo navigoida suoraan Mustalahteen. 

– Paitsi jos Näsillä on kareja, mietin.   

 

Paarlahden vuonolla

Retkioloihin tottuu yllättävän nopeasti. Arkipäivän asiat etääntyvät, viikonpäivät menettävät merkityksensä ja unohtuvat. Matkapäiväkirjan ja vesillä lokikirjan pitäminen auttaa ajankulun hahmottamisessa. Minä pysyn viikonpäivien rytmissä verenpainelääkkeeni avulla. Sen painokalvopakkaukseen on jokaisen tabletin kohdalle kirjoitettu viikonpäivän nimi.

Matka jatkui Aunessillan alta Paarlahden vuonolle. Paarlahtea pidetään Suomen ainoana vuonona sen kapeuden ja syvyyden vuoksi. Syvyyttä on paikoin jopa 30 metriä.

Tampereen maamerkit näkyivät jo eilen tyynen Koljonselän yli. Iso-Otavalta Tampereen rantaan on melkein pelkkää avovettä. Koska säätila ei ollut hidastanut matkantekoani, lähdin katsomaan Paarlahden vuonoa. Viisitoista kilometriä pitkä vuono pidentäisi matkaani, mutta voisin samalla kokeilla, voisiko Matehisen ja Valkeanjärven kautta päästä pienellä maakannaksen ylityksellä Kämmenniemen eteläpuolelle.

Aurinko nousee Paarlahden vuonolla.

Paarlahden vuonon rannat ovat jyrkkiä ja kallioisia. Kesämökkejä on vuonon alkupäässä ja loppupään Viitapohjassa tiheässä. Melojan on vaikea löytää säällistä leiripaikkaa. Päädyin iltahämärässä Isosaaren viereen Tampereen seurakunnan leirikeskuksen saunarantaan. Seurakunta antanee luvattoman yöpymiseni anteeksi, ajattelin. Hyvän erämiestavan mukaisesti en jättänyt käynnistäni minkäänlaisia jälkiä. En edes ladannut puhelimeni ja tablettini akkua saunarakennuksen ulkopistorasiasta. Tuskin siihen olisi virtaa tullutkaan. 

Päädyin iltayöllä leiriytymään aution leirikeskuksen saunarantaan. Käynnistäni en jättänyt paikalle mitään jälkiä.

Aamupäivällä vuonon pohjukassa Viitapohjassa odotti helmi. Venelaiturissa kiilteli kauniin punaruskea Essi, neitsytpurjehdustaan ajava yhdeksänmetrinen puuvene. Markku Vuorinen oli veistänyt Essin rungon opinnäytetyönään ja rakentanut saman tien kannen ja kabiinit. Markku ja Sari Laine olivat laskeneet Essin veteen edellisellä viikolla Maisansalossa ja ajaneet Paarahteen laiteasennuksia tekemään.

Paarlahden vuonon pohjukka. Oikealla puuvene Essi.

Hämmästyttävää, kuinka sama vuono voi olla erilainen illalla ja aamupäivällä ja eri suuntaan kulkiessa. Nyt aurinko valaisi pohjoisrannan. Tuuli juuri sen verran, ettei veden pinta ollut tyyni. 

Paarlahden vuonon rannat ovat paikoin korkeita.

Käännyin Isosaaren jälkeen kaislaisesta aukosta Matehiselle. Kartan mukaan järvestä johtaa oja Valkeajärveen. Löysin puolitoista metriä leveän ojan, joka kulki pyöreän siltarummun kautta. Palasin takaisin. Matkaa tuli lisää, mutta retkeni tarkoitushan oli meloa ja katsella maisemia. 

Matehiselta olisi päässyt Valkeijärveen kapean siltarummun kautta.

Tänään Näsi ei ollut tyyni. Parin kolmen metrin tuuli nosti kajakinkorkuisen aallon. Voin vain kuvitella, millaista täällä on kuuden tai kymmenen metrin tuulessa viidestätoista puhumattakaan. Vain se, että lomakausi on ohi ja on työ- ja koulupäivä, voi selittää, miksi näissä saarissa on niin hiljaista, mietin istuessani autiossa Pallosaaressa nuotiopaikalla. Näsin vastarannalla siinti Tampereen keskustan siluetti. 

Tampereen Vihurin melojat tulivat vastaanottamaan Rauhaniemeen.

          

 Rauhaniemi - Lempäälä

Näsinselän yli Pallosaaresta Rauhaniemeen pääsee kuulemma harvoin melomaan suoraan niin hyvässä kelissä kuin eilen illalla. Aalto oli noin kajakinkorkuista, eikä Rauhaniemen edustalla senkään vertaa. 

Olin ajatellut meloa Lentäväniemeen, mutta Tampereen Vihurin väki oli Tampereen rantavesillä vastassa kymmenen melojan laivueella. Sain nukkua yöni Vihurin suuren kajakkivajan lattialla.

Suojainen yöpaikka melontavajan lattialla. 

Aamulla Rauhaniemessä lähtöä tehdessäni Kimmo Snell kantoi keltaisen kajakin laturille ja suuntasi aamulenkkinsä Santalahteen, Pispalan uittotunnelin suulle. Meloimme alkumatkan yhdessä. Ilman Kimmon opastusta olisin etsinyt tunnelia maanrakennustyömaan ja venesataman tienoilta. 

Uittotunneli Näsiltä Pyhäjärvelle kulkee Pispalanharjun läpi.

Tunneli oli hiljainen. Vain kaksi teinipoikaa käveli tunnelin Pyhäjärven puoleisella suulla vastaan. Kuulin, että tunneli on jäänyt vähäiselle käytölle. Pyöreästä putkesta on turha yrittää purjevenettä tai isompaa moottorivenettä läpi. Pyhäjärven rannassa keitin kahvit retken yhden rajapyykin kunniaksi. 

 

Näkymä Näsinneulasta pohjoiseen on huikea. Sen sijaan näkymä Näsinselältä Tampereen keskustan suuntaan ja Lapinniemestä Pispalaan päin oli masentava. Sorakasoja, rääseikköä, rakennustyömaita. En saanut illalla silmiini edes Siilinkaria, kunnes aamulla huomasin, että sekin oli remontin vuoksi paketissa.

Näkymä Pyhäjärveltä Pispalanharjulle.

 Lapsuuteni mielikuva Tampereesta muotoutui parin tunnin kaupunkikierroksella Tammerkosken maisemaan yhden junanvaihdon aikana 1960-luvun lopulla. Siitä lähtien uskoin vuosia, että Tampereella kaikki talot on rakennettu punaisista tiilistä, ja että Tampereella melkein kaikki ovat humalassa. Tuolla matkalla nimittäin ensimmäisen kerran näin kadulla keskellä päivää makaavan miehen ja toisen, joka oli oikeasti humalassa ja tarjosi minulle kahvilassa jäätelörahaa. 

 

Pyhäjärveltä Rajakarin sillan suunnasta Tampere näyttää vehmaan kumpuilevalta, viihtyisältä kaupungilta. Toki muutama punainen tiilipiippu näkyy, mutta maisema hallitsevat Pispalan, Tahmelan ja Pyynikin ihmisenkokoiset rakennukset. 

 

Pyhäjärven selkä aaltoili lempeästi kolmen metrin lounaistuulessa. Lehtisaaren itäpuoli houkutteli nousemaan kajakilla maihin, mutta jatkoin matkaa. Nuoripari oli virittänyt saaren länsipäähän teltan. Etelärannalla näkyi pressusta kyhätty maja, ehkä telttasauna. 

Lokit ja merimetso.

 Ennen Rajakarin siltaa huomasin lokkien joukossa pintakivellä merimetson. Heti sillan jälkeen näin kaksi vielä kaksi merimetsoa. En vielä silloin tiennyt, että niitä on jo sisävesilläkin. 

 

En löytänyt Rajakarin sillan jälkeen sopivaa taukopaikka. Meloin Nokian kylpylän rantaan lounaalle. Pyhäjärven maisema näytti Näsin jälkeen lattealta ja rannoilla kasvoi lehtevää sekametsää. Leiri- ja taukopaikkojen löytäminen voi tuottaa lähipäivinä vaivaa, ajattelin. 

Kranstolpan virkistysalue.

Nousin Pirkkalan kunnan Kranstolpan virkistysalueen rantaan kirjoittamaan ja lähettämään päivän juttuni. Illaksi meloin lähelle Lempäälää ja Lempäälän kanavaa.  

 

Pieniä selkiä ja kapeita salmia 

Seisemän sorsan parvi pelmahti siivilleen Ruuholahden rantakaislikosta ja jäi kiertämään leiripaikkaani. Sorsanmetsästys oli alkanut pari päivää sitten. Parvi etsi suojaa pirkanmaalaisten kuntien virkistysalueelta Mäyriästä. Vain joitakin laukauksia olin kuullut matkallani. Enemmän olin kuullut järeämpiä pamauksia, sellaisia, joilla räjäytetään kalliota mökkirakennusten pohjiksi. 

Silkkiuikku Mäyriän virkistysalueen rannassa.

Sorvanselän jälkeen maisema on karua ja erämaista. Rannat ovat kivikkoisia ja kasvavat tiheää metsää siellä, mihin ei ole raivattu mökkirantaa. Sopivia leiripaikkoja ei juuri näy. Jos kelvollista luonnonrantaa ei löydy, olen käyttänyt retkilläni usein venesatamia, uimarantoja, mökkiläisten yhteisiä venevalkamia ja kuntien virkistysalueita. Jokamiehenoikeuskaan ei anna lupaa leiriytyä kenenkään pihapiiriin.

Lempäälän kanava.

Lempäälän Myllärinpuiston rannasta on lyhyt kävelymatka kauppaan. Hain tuoretta leipää, juustoa, leikkeleitä ja hedelmiä. Täydensin juomavesivarastoni vierasvenelaiturin vesipostista. Puinen matkavene ajoi kanavan sulkuportille odottamaan sulun avautumista. Keräsin tavarani ja meloin nopeasti perään. Ehdin samaan sulutukseen.

 

Jokimaista Hiidenvuolletta meloessa aistin vahvan navetan hajun. Lehmät laidunsivat rannan tuntumassa. Reitti leveni pieneksi Korteseläksi kunnes kapeni taas salmeksi ennen Liponselkää. Oikeastaan matka Lempäälästä Sääksmäen Makkaraselälle on ketju pieniä jokimaisten salmien yhdistämiä selkiä. 

Lempäälän ja Liponselän välillä reitti kulki paikoin asutuksen keskellä.

Väänteenvuolteessa silkkiuikku pulahti sukelluksista kajakkini eteen, käänteli nykivin liikkein päätän, havaitsi minut ja sukelsi. Hetken kuluttua se nousi pintaan vain kahden metrin päässä vasemmalla puolellani, käänteli taas päätään ja sukelsi. Olin juuri laskemassa melaa veteen oikealla, kun sama uikku nousitaas pintaan aivan melani vieressä. Sen jälkeen en sitä nähnyt. Mietin, miten se oikein suunnistaa veden alla vai suunnistaako mitenkään.

Liponselkä. Kajakilla ei kannata meloa keskellä väylää, vaikka vesillä olisi hiljaista.

Tavallisesti tässä vaiheessa retkeä koetellaan ensimmäisen kerran motivaatioita. Tunne on tuttu monelta aiemmalta retkeltäni. Jatkuva tasainen lihastyö, runsas auringossa olo, lyhyeksi jäävät yöunet ja jatkuva pieni huoli matkan sujumisesta väsyttävät. Maisemiin alkaa turtua kuin jatkuvaan makean syöntiin. Visuaalista herkkua on enemmän kuin makeaa karkkikaupassa.

Kolmostien alta Makkaranselälle ja kohti Vanajavettä. 

Sää oli ollut koko viikon uuvuttavan upea. Vesillä kävi lähes jatkuvasti pieni tuulenvire eikä meloessa tuntunut niin lämpimältä kuin maissa, vaikka pidin jatkuvasti melontaliiviä päällä ja kajakin aukossa aukkopeitettä. 

Kauhoin tuon tuostakin vettä valkoiseen lippalakkiini ja kumosin lastin päähäni. Auringossa kuivuva lakki jäähdyttää päätä sopivasti pitkän aikaa ja vähentää auringonpistoksen vaaraa. 

Yöksi meloin Sääksmäen sillan tuntumaan. Huomisesta alkaen kompassi näyttäisi pohjoisen ja idän välisiä lukemia.  

Leiri Sääksmäen sillan pohjoispuolen selällä

Sinilevää ja vastavirtamelontaa 

Vuolaana vyöryvä kirosanojen tulva rikkoi iltayön hiljaisuuden pienellä Sääksmäen sillan pohjoispuolen kalliosaarella. Havahduin hereille pienessä teltassani. Pimeän selän yli raikui kaksitahtinen perämoottori, kolahteli ja ryskyi. 

Luoto, linnut ja tuoli (!)

Kajakkini ja kaikki tavarani olivat rannalla parinkymmenen metrin päässä. Huolestuin hetkessä täysin hereille. Tuleeko joku autiolle saarelleni? Säilyykö kajakkini tallessa ja ehyenä? En halua jakaa Robinson Crusoen kohtaloa autiolla saarellani. Olkoonkin, että Sääksmäen sillalle ja kahvilaan on vain joitakin satoja metrejä. 

 

Erotin pimeältä järvenselältä moottorin säkätyksen, kirosanojen ja rytinän seasta yksittäisiä lauseita. 

– Älä hel..., miten sää ny noin, varo tuota, ... kato nyt etees vähän, ... en kyllä ikinä lähde sun kyytiin, voi v..., no nyt tää menee karille, ... miten sää nyt tonne ajat, ... hei tossahan on joku silta, ... se on se Sääksmäki, vai mikä se o... 

 

Ääni hukkui sillan suuntaan etääntyvän moottorin pärinään. Peräaallot loiskivat saareni rantaan. En enää ihmettele, miksi joka kesä sattuu sellaisia veneonnettomuuksia, joille on vaikea keksiä järjellistä selitystä, mietin. Vesi kantoi vielä hetken etääntyvän perämoottorin ääntä. Kun ääni vaimeni, jatkoin keskeytynyttä untani.

Valkeakosken tehtaat.

Ensimmäiset sinilevät olin humannut Paarlahden vuonolla. Liponselällä Maasaaren rannassa levää oli paikoin jo paksuina lauttoina. Sääksmäen pohjoispuolen Rauttuunselän jälkeen levää oli näkynyt jonkin verran kaikkialla, missä veden pinta on tyyni. Jätin levän vuoksi aamu-uinnin väliin. Pääsin Valkeakoskella Apianlahden leirintäalueella suihkuun ensimmäisen kerran viikkoon. 

Ohitin Valkeakosken kanavan kärräämällä.

Olin kuullut Valkeakosken kanavan voimakkaista virtauksista pitkin matkaani. Kanavan vedenkorkeutta muutetaan porttia raottamalla. Syntyy melkoinen kuohu, kun viisituhatta kuutiota vettä solahtaa muutamassa minuutissa sulkuun sisälle ja sulun alapäässä ulos. Nostin kajakin vedestä ennen kanavan sulkua ja vedin sen kärryllä sulun yli mattolaiturin rantaan.

Mattolaiturilla.

Sunnuntai-iltapäivän veneliikenne oli vilkasta. Kanava lappoi vettä ja veneitä molempiin suuntiin taukoamatta. Tästä syntyi Mallasvedelle johtavaan Apian kanavaan melkoinen virtaus. Meloin kanavaan tunnustellen vastavirran voimakkuutta. Virta käänsi kajakkini poikittain ja takaisin tulosuuntaani. Yritin uudestaan kanavaan nousevan pulpettiveneen peräaallossa ja onnistuin pääsemään noin 150 metriä pitkästä kanavasta läpi ennen vastaantulevaa moottorivenettä. 

Mallasveden kivikko toi mieleeni Vaasan saariston.

Maisema Mallasveden Valkeakosken puoleisilla kivisillä rannoilla on kuin Vaasan saaristosta. Muuta yhtäläisyyttä ei ole, koska Mallasveden selällä ei monta saarta näy. Sentään neljä merimetsoa nousi siivilleen pintakiviltä keskellä selkää. 

Kostianvirta.

Kyselin Kostianvirran rannoilla veneilijöiltä Iharin väylän leiripaikoista. Kukaan heistä ei ollut sillä suunnalla käynyt. Merikartta ei kerro mitään seudun laitureista tai retkipaikoista. Väylääkään ei ole piirretty. Mökkiläisten yhteisrannassa kuulin, että Ratasaaressa muutaman kilometrin päässä olisi kunnan laavu. Siis yöksi sinne. 

Leiri Ratasaaressa.

 

Ojien ja siltarummun kautta Roineelle

En enää ihmetellyt, miksi Kostianvirran venelaiturin moottoriveneilijät eivät tunteneet Iharin vesireittiä. Pälkäneveden Kelppiönselkä kapenee luoteiskulmassa jokimaiseksi matalaksi uomaksi. Meloin kaislojen keskellä ja väistelin melaan hanakasti tarrautuvia vesikasveja. Rannoilla oli kesämökkejä, soutuveneitä ja jopa nelikymppisiä perämoottoreita.

Yksinäinen suppailija lipui aamulla Ratasaaren ohi.

Paikoin uoma laajeni pieniksi lampareiksi. Koska kajakissa istutaan veden tasossa, kaislojen takaa on vaikea nähdä, mihin väylä jatkuu. Ajauduin paksuun levämassaan lampareessa, jonka syvyys oli alle puoli metriä. En ehkä ollut väylällä. Lopulta löysin kulkuaukon. 

Pälkänevesi kuroutui jokimaiseksi uomaksi.

Aikoinaan Pälkäneveden, Längelmäveden ja Mallasveden vedenkorkeudet poikkesivat toisistaan useita metrejä. Yhtenä päivänä vuonna 1604 Kangasalan Vesijärvestä Längelmäveteen johtava Sarsanvirta alkoi virrata toiseen suuntaan. Maa oli jääkauden jälkeen kohonnut, ja runsas kevättulva lopulta mursi kuohuvan väylän Iharinkosken kautta Pälkäneveteen ja siitä veden voimasta laajentuneen Kostianvirran kautta Mallasveteen. Kangasalla oli eletty jo maailmanlopun päiviä, kun  vesi Sarsanvirrasta yhtäkkiä loppui.

Kaivannon kanava.

Iharinkosken kuohu sammui vajaat kaksisataa vuotta sitten. Kaivannon juuri valmistuneen kanavan rakenteet murtuivat ja Längelmävesi repäisi Vehoniemen harjuun reilunkokoisen aukon. Ihari jäi kuiville, kunnes parinkymmenen metrin kannas kaivettiin jälleen auki. Entisen kuohuvan virran paikalla on nyt parin kolmen metrin levyinen, meloessa kaikuva rumpu.

Muinaisen Iharinkosken paikalla on nyt pelkkä siltarumpu.

 

Väylä leveni, kunnes saavun avaralle Heposelälle. Perämoottoreita on täälläkin, tosin ei kovin isoja, huomasin . Täältä siis ajellaan moottorilla Kaivantoon. Etsin kartasta väylää Heposelältä Längelmävedelle. Päädyn lopulta kapeaan, kaislikkoiseen ojaan, joka näytti johtavan keltaisen mökkisaunan rantaan. Meloin perä edellä takaisin, mutta en lopulta löytänyt muutakaan reittiä. 

Väylä Heposelältä Kaivannon puolelle kuroutui todella kapeaksi.

 

Väylä jatkui saunan ohi, kulki matalan puusillan alta, ja kuroutui lopulta tuskin metriä leveämmäksi ojaksi. Sauvoin melalla eteenpäin, koska melomaan tai kääntymään ei mahtunut. Yhtäkkiä kaislikko ympärilläni loppui, ja Vehoniemenharju kohosi edessäni vasemmalla. 

Roine, Saarikylät.

   

Matkani oli edennyt kesäisessä säässä hyvin. Retkeni päättyy Orivedellä, eikä matkaa sinne olisi enää paljon. Päätin poiketa Roineella, mikä jäi Iharin lenkin kautta näkemättä. 

 

Näsinneula, tornihotelli ja muut Tampereen korkeat rakennukset rikkoivat taivaanrannan viivaa lännen ja luoteen välillä. Kiersin Saarikylät vastapäivään ympäri. Pienten saarten muodostama mökkiyhdyskunta Saarikylien koillispuolella on kuin Pohjanlahden rannikon kalastajakylä. 

Yöleiri Kaivannossa Villikanselän puolella.

   

Längelmävettä Nunnakirkolle

Kävin auringonlaskun aikaan katsomassa, mitä muinaisesta Sarsanvirrasta on jäljellä. Vuolas virta on kutistunut kapeaksi Vääksynjoeksi. Suunnittelin melovani Vesijärvelle yöksi, jos pääsen nousemaan sinne Vääksynjokea. Kaivannon kahvilassa ei tiedetty kenenkään ajaneen veneellä Vesijärveltä Kaivantoon. 

Sarsanvirta Vesijärven ja Villikanselän välisssä.

 

Löysin joelle ja nousin joitakin satoja metrejä matalaa ja kaislapohjaista virtaa. Rannalla oli vanhoja venevajoja ja muutama perämoottorivene. Joen yli oli kaatunut suuria puita. Ilman moottorisahaa olisi ollut mahdotonta jatkaa. Palasin vierasvenesataman kautta Kaivantoon Vehoniemen harjun juurelle.  

 

Oli retken ensimmäinen pilvinen aamu. Sää alkoi muuttua. Olin melonut reilun viikon aikana yhdessätoista eri vesistössä ja kahdennentoista vesistön, Längelmäveden koilliseen johtava Villikanselkä näytti tyyneltä ja harmaalta.

Joutsenperhe ruokaili Likosaarten salmessa. 

Pilvien välistä siilautuva auringonvalo täplitti Saksalonselän saaria. Poikkesin Kautialan autioon venerantaan uimaan ja lounaalle. Pilvet vetäytyivät, ja hetkessä ja auringonpaiste tuntui paahtavalta. Joutsenperhe ruokail Likosaarten salmessa. Kunnan huoltomies kävi tyhjentämässä uimarannan roskiksen. Se oli lähes tyhjä, kävijöitä on kai ollut koulujen alkamisen jälkeen vähän. 

Uima- ja ruokatauko Kautialan venerannassa. 

Sivutuuli virisi laajalla Ponsanselällä ja nosti kajakinkorkuista lainetta. Kaarevapohjainen kajakkini pyrkii kääntymään tuuleen. Kajakin takaosassa on säätöevä, jolla tuuleen nousua voi hillitä. Muita ohjailukeinoja ovat kallistaminen, painopisteen siirto ja toispuoleiset melanvedot. Suurella, jopa tunteja kestävällä selänylityksellä toispuoleinen melonta rasittaa. Siksi kaikki muut ohjailukeinot ovat ensisijaisia. Moni meloja käyttää kajakissa jalkapolkimilla käänneltävää peräsintä. 

Ristiselkä.

Ristiselällä tuuli asetti hetkeksi. Selkä on Kangasalta Länkipohjaan ja Orivedeltä Kuhmalahteen kulkevien  kymmenien kilometrien mittaisten selkävesien risteys. Juuri niiden leikkauspisteessä on Eräpyhän niemi ja virkistysalue. Meloin yksityisten kesämökkien ohi laavulle ja matalaan hiekkarantaan. Kuulin rannan uimareilta, että lähempänä niemen kärkeä ja "nunnakirkkoa", kivikkoisella rinteellä on toinen laavu. Meloin sinne, nostin kajakin kivikkorannan laiturille ja päätin leiriytyä.

Tuuli kohisi kivikkoisen rinteen mäntyjen latvoissa. Ennusteen mukaan olisi tulossa lämmin yö. Jätin teltan pussiinsa ja päätin nukkua Eräpyhän tilavassa laavussa. 

Viimeisen retki-illan kirjoitushetki Eräpyhän laavulla. 

Retki päättyy Oriveden Kirkkolahden suulle 

Lämmin tuuli puhalteli idän ja kaakon väliltä. Kuu nousi eilistä iltaa täydempänä ja korkeammalle. Sen valo läikehti lainehtivan Ristinselän pinnassa kultaisena välkkeenä. Tuli hiipui punaiseksi hehkuksi Eräpyhän virkistysalueen luonnonkivistä muuratussa uunissa. Makoilin laavussa unta odotellen ja metsän ääniä kuunnellen. 

Eräpyhän laavu ja tulipaikka.

Yksinäinen kuikka korahteli järvellä. Pöllö huhuili kauempana. Joutsenet painoivat päänsä siiven alle rannan sileillä pintakivillä ja kävivät levolle. Kaukana haukahti koira. Öinen, pimeä metsä elää. En tunne kaikkia sen ääniä ja liikkujia. 

 

Kymmenen päivän melontaretkeni oli lopussa. Meloin kolmisen sataa kilometriä kahdessatoista eri vesistössä, Vaskivedellä, Visuvedellä, Tarjannevedellä, Ruovedellä, Vankavedellä, Näsijärvellä, Pyhäjärvellä, Vanajavedellä, Mallasvedellä, Pälkänevedellä, Roineella ja Längelmävedellä. Kuljin kanavien ja kannasten läpi. Kuljin maisemaa, jota maan kohoaminen ja tulvien aiheuttamat luonnonmullistukset ovat muokanneet vuosisatojen ja -tuhansien aikana. 

Nunnankallio Eräpyhän kärjessä Längelmävedellä.

Kun katsoo kartalta Suomen sisävesiä, löytää helposti suuret vedet, Saimaan, Päijänteen, Pielisen, Oulujärven ja Inarinjärven. Suurilla selillä voi kokea jännitystä, mutta niiden avara maisema ei toisistaan kovin paljon poikkea. Toki Inari on karu, puut lyhyitä , Päijänne tai Saimaa vehmas ja Oulujärvi hiekkaharjujen ja Ärjän saaren halkoma. 

 

Rannat, saaret ja salmet ovat maiseman kasvot. Retkimelojaa kiehtoo pienemmät vedet ja vesireitit. Löysin Pirkanmaan selkävesien, saariston, salmien ja kanavien helminauhasta melojan rikkaan aarreaitan.

Venehjoki.

 

Paljon jäi vielä näkemättä. Luulen, ettei yhden tai kahden kesän aikana ehtisi kaikkia Pirkanmaan mielenkiintoisia reittejä melomaan. Olin yllättynyt siitä, kuinka erämaista maisema monin paikoin on. Karut kalliorannat ja vehmaat kaislikot seuraavat toisiaan kuin pienet ja suuret selkävedet kapeiden salmien yhdistämässä ketjussa.

Väylä Oriselältä Kirkkolahteen kapeni matalaksi ojaksi. 

 

Sade alkoi aamupäivällä keskellä Pappilanselkää. Meloin harmaassa, lämpimässä aamussa kaislikkoisen Pappilanniemen ohi Venehjoelle. Joki kiemurtelee sankan lehtimetsän keskellä. Hopeapajujen reunustaman kaarteen jälkeen kapean joen molemmin puolin on viehättävä rantatalojen ketju. Näin rannassa joukon punaisia ja valkoisia kajakkeja. Siinä oli Päivi ja Matti Haikan talo ja melontayritys, jonka pihaan saisin jättää hetkeksi varusteeni, kun hakisin retken lopuksi autoni Virroilta.

 

Venhjoki päättyy Oriselkään. Vielä parikymmentä vuotta sitten Oriselältä saattoi ajaa moottoriveneellä Kirkkolahteen, mutta nyt matkani päättyy pieneen lumpeiden reunustamaan Pikkusärkkään juuri ennen Kirkkolahtea. Väylä on kutistunut ojaksi, missä kajakkikin ottaa välillä pohjaan kiinni.

 

Retkeni päättyi Venehjoelle Haikan laituriin, minne palasin Kirkkolahden suulta harmaassa, pilvisessä säässä ja tihkusateessa. Pääsin suihkuun ja sain kyydin Orivedeltä Virroille kulkevaan pikkubussiin. Kirjoitin sarjan viimeisen juttuni bussimatkalla, ajoin autoni Virroilta Haikan pihaan ja nostin kajakkini auton kattotelineille. 

Reitti. Bussimatka Oriveden keskustasta retken lähtöpisteeseen Virroille oli noin 85 kilometriä. 

Seabird Discovery 430 – vankka melkein joka paikan peruskajakki

Tavallaan heräteostos. Näin voisi luonnehtia hankkimaani Seabird Desing Discovery 430 –kajakkia. Toki muovisen kakkoskajakin hankinta merikajakin kaveriksi oli ollut suunnitelmissa, mutta päätöstä vauhditti melkoisesti loppusyksyn edullinen tarjous. 

Saman valmistuttajan Expedition ja varsinkin R Scott –malleista on julkaistu käyttäjäarvioita, mutta Discovery mallista ei sellaisia juuri osunut silmiini. Tein siis hankinnan pelkästään kuvien, mittojen ja intuition perusteella. Intuitioni toki perustuu kymmenien eri kajakkimallien melontaan monenlaisissa olosuhteissa. 

Ensivaikutelma on tukeva ja hintaansa nähden kohtalaisen laadukas. Luukut sulkeutuvat tiiviisti pienen silikonisuihkeen jälkeen. Etuköydet ovat niin kaukana istuinaukosta, ettei niillä ole melonnan aikana käyttöä kuin varamelan kiinnikkeenä. Istuinaukon takana on verkko, johon ei jäykkäselkäinen pääse melonnan aikana käsiksi. Jos karttaa haluaa pitää käsillä, tarvitaan aukkopeiton päälle nauhat.

Kansiköysiä saisi olla enemmän. Sellaista kansiköyttä, mitä pelastautumisessa voi käyttää apuna, ei takana ole ja edessäkin turhan lyhyesti. Muutama kansinappi ja kaksi kertaa kajakinmittainen viisimillinen kansinaru menevät siis hankintalistalle. 

Päiväluukku edessä on pussimallinen, jossa on kierrettävä kansi. Kansi toimii liukkaasti pienen silikonisuihkeen jälkeen. Kantta avatessa kannattaa olla tarkka, ettei vettä pääse lorahtamaan olemattoman reunuksen yli kannelta lokeron sisälle.

Istuin on hyvä, kunhan taittaa selkätuen kaksin kerroin. Selkätukea voi säätää kätevästi narun ja narulukon avulla istuinaukon vasemmalta puolelta aukkopeiton alta. Narulukko luistaa, jos narua ei painele huolellisesti lukkouran pohjaan. 

Ensimmäisten kymenien kilometrien jälkeen tuntui, että istuin voisi olla sentin pari korkeammalla. Kajakin ensisijainen vakaus siitä tuskin paljoakaan kärsisi. 

Polvi- tai reisituet osuvat kohdalleen. Jos eivät osu, niitä voi säätää muutaman sentin eteen ja taakse. Samoin istuinta voi siirtää eteen tai taakse 5–7 sentin verran. Reiät on kajakissa valmiina.

Polkimet on kuin Smart Trackit, mutta säätötanko toimii kiertämällä eikä nostamalla. Kun on tottunut melomaan evän kanssa, ohjauspolkimet tuntuvat olevan koko ajan vähän tiellä. Kun jalkaterät polkevat melonnan tahdissa, painavat ne samalla polkimen ohjausosaa ja kajakki vähän mutkittelee. Pitääpä tutkia vielä polkimien sopivaa etäisyyttä ja säätövaijerin kireyttä.

Discoveryssä on peräsin, mutta ei evää. Peräsin on kätevää nostaa ja laskea naruista istuinaukon oikealta puolelta. Säätönarun jousto vähän arvelutti, mutta näyttää toimivan. Säätönarut ovat sen verran takana, ettei niihin meloessa osu sormilla. Hyvä niin.

Peräsinlapa on pitkä ja tuntuu pitävän hyvin. Peräsin ylhäällä Discovery nousee herkästi tuuleen. Vastaavasti se ohjautuu melko hyvin kallistelemalla ja on ohjattavissa kohtalaisesti ilman peräsintäkin. Tosin kun kajakissa kerran on peräsin, niin miksipä sitä ei käyttäisi. 

Discovery on 430 senttiä pitkä ja 63 senttiä leveä. Tilavuutta on 293 litraa. 530 senttisen Tiderace Xplore -merikajakin rinnalla pullea Discovery näyttää todellista tilavammalta, eikä vaikutelma muutu vedessäkään. Koko etukansi tuntuu olevan korkealla veden pinnasta. 

Todellinen tilavuus paljastuu, kun kurkistaa kajakin luukkuihin. Etulaipio on huomattavan edessä, eikä keulapiikkiin jää kovin suurta tilaa. Takana tilaa on enemmän, eikä eväkotelo jaa sitä kahteen osaan. Istuimen takana on reilusti tilaa, samoin polkimien ja etulaipion välissä. Istuinaukkoon ei mielellään pakkaa retkellä kovin paljon tavaraa. Laipiota siirtämällä kuivaa tavaratilaa olisi enemmän.

Discovery on tukeva ja istuinaukko on suuri. Kajakkiin on helppo pitkäjalkaisemmankin istahtaa. Ensisijainen vakaus on hyvä, eikä kajakki tunnu kovin helposti kaatuvan. Kahdeksanasteisessa vedessä en tosin kokeillut, missä vaiheessa kajakki lopulta kaatuu. 

Tilasin kajakin mukana siihen tarkoitetun aukkopeitteen ja melan. Nyloninen aukkopeite on liian suuri, liian löysä ja liian kankeaa materiaalia. Aukkopeite on hankala kiinnittää, koska se luistelee takaa omia aikojaan irti aukon kauluksesta. Neopreeni- tai kombipeite menee hankintalistalle ja aukon kaulus karhennettavaksi. 

Melasta kirjoitan myöhemmin, kunhan saan sen käsiteltyä käyttööni sopivaksi. 

Kannen muotoilu vaikuttaa meloessa onnistuneelta. Mela tai melakäsi eivät kolhi kajakin kannen kylkiin. Pienellä istuimen korotuksella melonta-asento voisi olla tehokkaampi. Perussäädöillä melonta on leppoisaa ja vakaata. Ei ihme, että kajakkia mainostetaan kalastajille ja valokuvaajille. 

Kevään ensimmäisten avovesimelontojen perusteella Discovery ei häviä kovinkaan paljon nopeudessa yli viisimetriselle merikajakille. Totuttelulenkkien keskinopeus on kevään ensimmäisten 50 kilometrin matkalla on vaihdellut euromelalla lappaessa 6,7–7,2km/h. Vastaavat lenkit merikajakilla ja eskimomelalla ovat sujuneet noin 0,5 km/h nopeammin. 

Suurin ero nopeuden ohella on melonnan keveydessä. Kapea Ticerace Xplore liikkuu eteenpäin vaivattomammin. Discoveryllä saa tehdä töitä enemmän, jos haluaa pitää nopeuden jatkuvasti yli seitsemässä kilometrissä. Mutta miksi pitäisi? 

Vakaassa Discoveryssä on helppo ja miellyttävä istua, sitä on helppo ohjata ja se on kevyt melottava, jos tavoitteena ei ole maksimaalinen päivämatka. Toisaalta kajakissa jaksaa istua kyllä pitkään ja se on vakaa - tällaiset asiat voivat kompensoida hyvin aavistuksen hitaampaa matkavauhtia.

Tässä kohtaa kannattaa miettiä, mitä kajakilta haluaa, missä meloo ja mitä melonnalta odottaa. Jos haluaa kirjata nopeusennätyksiä, Discovery ei ole oikea vaihtoehto. 

Jos Discovery olisi polkupyörä, se olisi jäykkäperäinen noin 1000 euron maastopyörä, ei siis kaikkein nopein, ei kevein eikä kaikkein maastokelpoisin, mutta erittäin hyvä kompromissi moneen maastoon ja monenlaiseen käyttöön. 

Minulle Discovery on hyvä vaihtoehto jokiretkille, jäiden sekaan, kivisille vesille ja pienempiin vesiin retkille, missä pääasia voi olla esimerkiksi valokuvaus tai reittiin tutustuminen. Se on myös hyvä kakkoskajakki, johon sopii kaiken kokoiset melojat ja jolla voi melottaa ketä tahansa, joka haluaa tutustua opastuksellani lajiin.

Melontakausi 2022 alkoi myöhään

Rautatiesilta kulkee Tenetinvirran yli. Virta on monin paikoin sula läpi talven. 

Hankin ensimmäisen kajakkini 15 vuotta sitten keväällä 2007. Olisikohan ollut huhtikuuta, koska paikoin oli vielä Uudellamaalla lunta maassa. Heti, kun Klaukkalan Valkjärvestä lähti jäät, kärräsin 4,2 metrisen muovisen peruskajakin järveen ja jatkoin melontaa syksyllä siihen saakka, kun järvi jäätyi. 

Keskimäärin olen aloittanut avovedessä melonnan huhtikuun lopulla ja päättänyt avovesikauden joulukuussa. Joinakin kevättalvina etsin etelästä sulia virtoja, ja meloin niissä silloin tällöin uimahalliharjoitusten välissä. 

Kainuuseen muutettuani on pitänyt sopeutua siihen, että avovesikausi alkaa aikaisintaan toukokuun puolen välin paikkeilla ja päättyy loka-marraskuussa. 

Toinen asia, mihin on pitänyt sopeutua, on ajan käyttö. Aikaa melontaan on ollut paljon vähemmän kuin etelässä asuessani. 

Kolmas sopeutumista edellyttänyt asia on olosuhteet. Kotini ja mökkini ovat molemmat rannalla eli melomaan pääsee suoraan pihalta. Etelässä kotijärveni oli kovimmillakin tuulilla suhteellisen suojainen, noin 7 kilometriä pitkä ja leveimmilläänkin vajaan kilometrin levyinen. 

Nyt molemmat rantani avautuvat suoraan suurille, tuulisille selille. Mökkirannassa avovettä riittää länteen lähes 20 kilometriä ja koilliseen ja itään 3–5 kilometriä. Saaria ei juuri ole. 

Aallokko on melontavesilläni lyhyttä ja terävää. Järvien syvyydet vaihtelevat lyhyellä matkalla puolesta metristä kolmeen, jopa neljäänkymmeneen metriin ja tuulella on tilaa puhaltaa. 

Vihreä SeaBird Discovery 430 on metrin lyhyempi kuin vieressä oleva Tiderace Xplore M. Kajakkien tilavuus litroina on silti suunnilleen sama. Discoveryn vesilinja on kokonaispituuteen nähden melko pitkä. Ensimmäisillä lenkeillä keskinopeus on ollut noin seitsemän kilometriä tunnissa, mikä on vaikuttaa yllättävän hyvältä noinkin pullealla ja lyhyellä kajakilla. 

Tänä vuonna aloitin avovesikauden 20.5. melomalla kotoa mökille noin 14 kilometriä Pirttijärveltä Tenetinvirran kautta Nuasjärvelle. Meloin kevään ensikilometrit muovisella SeaBird Discovery 430 –kajakilla, jonka hankin joulun alla kakkoskajakikseni. Kajakista oli todella edullinen tarjous, ja se tuotiin kotiovelle noin kahden viikon kuluttua tilauksesta. Kerron kajakin ominaisuuksista tarkemmin, kunhan olen melonut sillä vielä muutamia lenkkejä. 

Hiljaista oli vesillä, joiden selkävesiltä jäät olivat lähteet vasta joitakin päiviä aiemmin. Virtapaikat on täälläkin sulana melkein läpi talven. Aurinko paistoi eikä, ihme kyllä, juuri tuullut. Näillä selillä tuulee yleensä aina jostain suunnasta. 

22.5. todistin mielenkiintoisen sään- tai tuulenmuutoksen. Lähimmällä sääasemalla muutaman kilometrin päässä tuuli etelästä 2 metriä sekunnissa. Sääaseman ja mökkirannan välissä on Vuokatinvaara. Rannassa tuuli idän suunnasta ehkä sen kaksi metriä. 

Noin puoli tuntia siitä, kun pilvet siirtyivät pois auringon edestä, tuuli yltyi selvästi, ehkä noin viiteen metriin ja muutti suuntaa koilliseen. Kun aurinko lämmitti maata, tuuli alkoi puhaltaa kylmältä selältä lämpimälle maalle. 

Sääasemalla tuulen ennustetiin kääntyvän parin tunnin aikana lounaaseen. Lähdin vesille, kun ”aurinkotuuli” alkoi aavistuksen hellittää. Kiersin kymmenen kilometrin lenkin avoimilla vesillä lopulta lähes tyynessä. Tuuli ei keskellä selkää ollutkaan samalainen kuin rannan tuntumassa. Lenkin jälkeen tuuli alkoi puhaltaa luoteesta ja puskea parinkymmenen kilometrin selältä pientä terävää aaltoa. 

Toisin sanoen maiseman korkeuserot ja auringon lämpö vaikuttavat tuuleen samaan tapaan kuin saaret ja niidet väliset kapeat salmet tai rännit. Sääasemalla mitattu tuuli kannattaa suhteuttaa ympärillä olevaan maisemaan ja sen vaikutukseen. 

Linnasaaren seutuvilta alkoi melkoinen myötätuuliosuus Varmavirtaa ja Lajunvirtaa pitkin Haapaselälle ja Puumalaan alkukesällä 2016. 

Muistan kerran Saimaalla valinneeni mielestäni suojaisan reitin Vekaransalmen lossilta (nykyisin siellä on silta) Puumalaan Partalansaaren länsipuolen Varmavirran ja Lajunvirran kapeasta rännistä. Vallitseva pohjoistuuli ahtautui tuohon pitkään ränniin sellaisella voimalla, että meno oli lähes jatkuvaa surffiaallossa pysyttelyä. 

Kun matkaa Linnavuoren liepeiltä Puumalaan oli sentään kolmisenkymmentä kilometriä, alkoi jatkuva ohjailu jo loppumatkasta väsyttää. Ehkäpä leveämmällä Lepistönselällä saaren itäpuolella vauhti olisi ollut maltillisempi, mutta tuuli vähemmällä ohjailulla hallittavissa.

Sopiva etäisyys mökkirannasta

Näkymä mökkivesiltäni, missä harvoin on näin tyyntä. Taustalla Vuokatti.

Helteissä ja maltillisissa tuulissa on miellyttävää meloa. Ajatus voi liittää omia ratojaan eikä itse melontaan tarvitse sen kummemmin keskittyä niin kuin aallokossa. 

Mökkivesilläni jo 4-6 metrin tuuli nostaa melojalle paikoin keskittymistä vaativan, terävän aallokon, vaikka merellä vastaava tuuli tuntuu melkein tyyneltä. Koska vesillä useimmin tuulee jostain suunnasta ja laine liplattaa sen mukaisesti, kannattaa opetella melomaan tuulessa.

Aalto ja tuuli liittyvät olennaisesti siihen, kuinka kaukana rannasta voi tai haluaa meloa. Keskustelin kerran yhden melontaohjaajan kanssa, joka kertoi melovansa vain kapeita jokia ja jos joutuu järvelle, meloo rannan tuntumassa. 

Vesistön tilaa tarkkaileva ympäristöpoiju Nuasjärven selällä. 

Vain joki- ja koskireitiellä melova voi vierastaa avoimia vesiä. Tosiasiassa aallokko on usein rannan tuntumassa paljon hankalampaa kuin avoimilla vesillä. Kun vesi mataloituu, aalto muuttuu teräväksi ja heijastuu rannasta takaisin - syntyy ristiaallokko.

Toinen syy meloa kauempana rannasta liittyy sivistykseen ja hyvään käytökseen. Ei ole ollenkaan kiva yllättyä aamu-uinnillaan kotirannassa, kun äänettömästi kauhova meloja meloo alle kymmenen metrin päästä laiturin ohi. En ymmärrä, mitä mökkilaitureita hipovan melojan päässä liikkuu - luullakseni ei yhtään mitään. 

Tässä ollaan jo aivan liian lähellä asuttua mökkirantaa. 

Luulisi olevan itsestään selvää, että varsinkin asutut mökkirannat ja myös uimarannat kierretään vähän kauempaa. Minimietäisyytenä voisi pitää 70-100 metriä. Toisin voi menetellä vain sään muuttuessa yllättäen niin kovaksi, että kaatumisen riski on suuri. Silloin kannattaa muutenkin nousta maihin sopivassa kohdassa, jopa mökkirannassa, jos muuta vaihtoehtoa ei näkyvillä ole. 

Meloessani Virojoelta Tornioon alkukesällä 2013 jouduin tuulen ja aallokon vuoksi nousemaan myöhään illalla Lumijoen Varjakan lähellä mökkirantaan. Luulin paikkaa asumattomaksi rakennustyömaaksi, mutta sorakasojen takana olikin toinen mökki ja siinä asukkaat. Kerroin kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. Pyysin lupaa pitää säätä yön yli teltassani rannassa, mutta sain kutsun saunaan, iltapalalle ja yöpymään talon olohuoneen sohvalle. 

Toinen tämän kesän kohdalleni sattunut yllättävä ilmiö liittyy myös melontaan. Luulisi olevan selvää, ettei melojalla ole mitään syytä meloa keskellä veneväylää. Ja jos veneväylää haluaa jostain syystä seurailla, on viisasta, turvallista  ja itselle mukavampaa meloa riittävän kaukana viitoista ja jopa niiden väärällä puolella. Aika korkealle saa kari nousta, jotta kajakilla meloo kiville. Jos ja kun väylän joutuu ylittämään, ylitetään se mahdollisimman nopeasti ja suoraan yli lyhintä reittiä. 

Pari kertaa on tänä kesänä sattunut meloja moottoriveneeni eteen keskellä kapeaa väylää. Kun vauhtia on yli 20 solmua, vene nostaa kunnon peräaallon, vaikka sen vauhtia nopeasti hidastaisi. Sellaisessa tilanteessa päätään puisteleva ja kiroileva meloja osoittaa lähinnä oman ajattelemattomuutensa.

Melkein 360 asteen panoraama Nuasjärven selälle.

Suosittelen jokaiselle melojalle saaristo- ja rannikkolaivurikurssia tai edes auttavaa vesiliikennesääntöihin tutustumista. On itsellekin paljon antoisampaa meloa reittejä, joissa ei tarvitse jatkuvasti pelätä läheltä ohi ajavan veneen aaltoja. Tähän liittyy vain yksi mutta - vesiskootterit, joiden ajamisen minimiedelleytys on täydellinen harkintakyvyn puute ja vesiliikennesääntöjen tuntemattomuus.