Sakea sumu pehmentää Sääksjärven rannat harmaaksi nauhaksi
marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Lasken kajakkini matalaan, lähes
nolla-asteiseen rantaveteen. Samalla muistan, että kuivapukuni haarapuolen
vetoketju kannattaa sulkea kunnolla. Jälleen kerran se on jäänyt aavistuksen
verran auki ja kylmä vesi täyttää vasemman jalkaterän hetkessä.
Melon sumun seassa kirkasvetisen järven ympäri. Arvellaan, että Jukolan veljesten kalapaikan, Ilvesjärven, esikuvana olisi ollut lähdepohjainen Sääksi. Hiekkainen pohja näkyy selvästi vielä monen metrin syvyydestä. Järven keskivaiheen karikolla istuu joitakin lokkeja ja kookas harmaahaikara.
Nousen metsähallituksen ylläpitämälle Mustasaaren tulipaikalle. Näky on murheellinen. Rannan puucee on romahtanut kasaan, keittokatoksen kalusteet on rikottu ja seinää poltettu monin paikoin. Luonnonkivistä muurattu uuni sentään on vielä ehyt. Polttopuita saaressa ei ole.
Sumu alkaa hälvetä ennen kuin matalalta paistava aurinko kääntyy laskuun. Taivas avautuu hetkeksi läpikuultavan sinisenä. On ensimmäinen adventti. Jouluun on enää neljä viikkoa.
Ensimmäisen melontakesäni jälkeen olen joka vuosi melonut yli tuhat kilometriä, joskus kilometrejä on kertynyt yli kaksi tuhatta. Lopuillaan oleva vuosi rikkoo ehyen sarjan. Tuhat ei täyty, tuskin edes yhdeksänsataa kilometriä, ellei sitten joulukuu ole leuto ja työpäivät hiljaisia.
Vai pitäisikö tehdä parin kolmen päivän retki jäätyvälle, kaamosajan pimeälle Päijänteelle? Luulen, että Kelventeellä on nyt hiljaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti