Seuraava retki maantiellä

Valmistautuminen alkukesän reilun viikon mittaiseen pikamatkaan on alkanut. Tämä retki tehdään fillarilla aivan toisenlaisessa maisemassa kuin melontaretket. Ensimmäinen haaste on totuttaa takapuoli fillarin istuimeen. Tottuminen vaatinee muutaman sata kilometriä.

Harrastin vuosituhannen vaihteen tienoilla pyöräilyä ympärivuotisesti aluksi maastopyörällä ja sitten hybridillä kymmeniä tuhansia kilometrejä.  Ulkomaalaisilta fillarisivustoilta ja lehdistä luin ja näin kuvia cyclocross-pyöristä. Olisin halunnut ostaa sellaisen, koska se vaikutti omaan käyttööni optimaaliselta välineeltä. Helsingin fillarikaupoissa ei vielä vuosituhannen alkuvuosina tunnettu eikä myyty cyclocross-pyöriä eikä nettikauppa toiminut yhtä sujuvasti kuin nyt.
Ensituntuma haaveilemastani cyclocrossista on parin sadan kilometrin jälkeen hyvä. Kyllä kelpaa, kunhan takapuoli tottuu.

Valtatien varren kapealla, lähes olemattomalla pientareella ajaminen on tarkkaa puuhaa ja vaatii jatkuvaa ympäristön näkymien ja äänten seurantaa. Takaa lähestyvä rekka kohisee kuin lähestyvä, murtuva aalto, joka ohittaessaan työntää lisää vauhtia, yrittää kääntää kajakkia poikittain ja nostaa melkoiset roiskeet kasvoille.

Samalla tavalla metrin päästä vajaata sataa ohittava rekka nostaa hetkeksi korvat tukkivan kohinan, ilmavirta vetaisee fillarin hetkeksi rekan imuun ja lopuksi ilma on sakeana sadeveden huuhtomaa tiesuolan ja hiekan sekoitusta, joka tukkii silmät ja suun.

Mutta jos aikoo fillarilla retkeillä, on liikenteen sekaan mentävä. Pyörätietä on vain taajamissa eikä pyöräilyyn sopivia ulkoilureittejä ole kuin rajatuilla alueilla ja sielläkin niukasti. Ei se niin pahalta tunnu miltä se laajojen, hiljaisten selkävesien melojasta näyttää.