Pohjoisilla vesillä on sentään turvallista

Joki virtaa verkkaisesti paahtavassa auringossa. Rannan korkeat hiekkapenkat saavat veden näyttämään aluksi ruskeanharmaalta kuin Vantaanjoessa, mutta kun pääsemme rannan tuntumaan, ruskeanharmaa sävy katoaa. Lähellä rantaa vedenpinnan rikkoo laakea kivi, jolle voisi hyvin astua, ja jolle voisi kahlata istumaan.

Yhtäkkiä kivi alkaa liikkua. Se nousee hitaasti vedenpinnan tasosta. Kaarevan pinnan eteen ilmestyy ensin kaksi pientä uloketta, sitten toiset kaksi. Jälkimmäisiin raottuu pienet aukot -silmät. Kolmen tuhannen kilon painoisen virtahevon pää ja selkä kohoavat hitaasti vedenpinnan yläpuolelle. Pian vierestä nousee toinen virtahepo, sitten kolmas ja neljäs. 

Virtahepo oleskelee enimmäkseen veden pinnan alla ja nostaa välillä vain sieraimet pinnan yläpuolelle. Se voi pidättää hengitystään lähes puoli tuntia kerrallaan. Joessa virtahevon selkä näyttää matalalta harmaanruskealta pintakiveltä. 

Enpä haluaisi olla melomassa Mara-joessa, kun kohdalle osuu virtahepolauma. Vaikka virtahepo on kasvissyöjä, ihmisille se on Afrikan nisäkkäistä kaikkein vaarallisin. Virtahepo tappaa joka vuosi enemmän ihmisiä Afrikassa kuin mikään muu nisäkäs. Ei uskoisi, että tuhansien kilojen painoinen virtahepo ui nopeampaa kuin retkivauhtinen kajakki, parhaimmillaan lähes kymmenen kilometriä tunnissa.

Joen vastarannalla yksi runko lahopuiden seassa kiinnittää huomioni. Väri vivahtaa hieman vihreään, ja sen toisessa päässä erottuu selviä mustia raitoja. Toisessa päässä erottuu hampaat. Krokotiili paistattelee päivää suu auki liikkumatta koko sen ajan, kun patikoimme pitkin Mara-joen rantaa. 

Pysähdymme katsomaan rantatörmästä vesirajaan viettäviä yli puolentoista metrin levyisiä syviä uria. Ne ovat virtahepojen polkuja, joita pitkin virtahevot nousevat yöllä rannan pensaikkoon ruokailemaan, opas selittää. 

Oppaanamme toimivalla puistonvartijalla on mukanaan kivääri. En ihmettele sitä, kun huomaan jalkojemme juuressa lähellä vesirajaa pienen, noin kolmen metrin mittaisen krokotiilin, joka avaa suutaan juuri sen verran, että hampaiden väliin sopisi mukavasti reilun reiden vahvuinen kappale. 

Polku jatkuu pensaikon läpi kauemmas rannasta. Alan katsella huomattavasti tarkemmin, mihin kohtaan juurakkoisella ja kivisellä polulla sandaalini astun.

Kyllä meillä pohjoisessa maassa on sentään turvallista ja huoletonta meloa ja rantautua tauolle tai leiriin. Satunnainen sisilisko, sammakko tai jyrsijä saattaa vähän säikäyttää, mutta vaaraa niistä ei ole. 

Uhkaavimman tilanteeni koin vuosia sitten, kun hirvi tömisteli aamuyöllä pienen telttani vieressä. Pelkäsin, että se talloo minut alleen. Ei tallonut, mutta jätti ruokalautasellisen papanoita teltan oven eteen. Toisella kerralla heräsin yöllä, ilmeisesti kettu kävi kolistelemassa ulos jättämiäni trangian kattiloita, ja jonkun kerran on kyy luikerrellut kajakkini vierestä, kun olen rantautunut kivikkoiseen rantaan. Hylkeitä on uinut merellä ja Saimalla vastaan, mutta eivät kymmentä metriä lähemmäs ole tulleet. 

 

Osa 2. Safarilla Masai Maran suojelualueella

Jos haluaa nähdä ja valokuvata luonnossa vapaana liikkuvia villieläimiä, Masai Maran noin 1500 neliökilometrin laajuinen suojelualue on yksi parhaista retkikohteista. Alue sijaitsee Kenian eteläosassa Tansanian rajalla. 

Alueelle ei voi lähteä kävelemään vapaasti reppu selässä, vaan siellä liikutaan autolla, mielellään nelivetoisella maasturilla. Maisema on avaraa akaasiapuiden ja pensaikkojen kirjomaa savannia.

Safariautojen kuljettajat vaihtavat tietojaan eläinten liikkeistä, ja kun jossain havaitaan vaikkapa leijonia, pian paikalle voi kerääntyä useita autoja. Järjestely helpottaa eläinten näkemistä, mutta on siinä harmittavatkin puolensa. 

Pysähdyimme kiikaroimaan laajan aukean toisella laidalla olevaa suurta antilooppilaumaa. Pian huomasimme gepardin, joka lähti lauman lähettyviltä suoraan meitä kohti. Gepardi maastoutuu hyvin keltaiseen, vajaan metrin korkuiseen heinikkoon. Kun eläin oli jo vajaan sadan metrin päässä meistä, näimme kuinka sen edestä pinkaisi pahkasika kahden poikasensa kanssa pakoon. 

Gepardi jatkoi hiiviskelyään meitä kohti, mutta pian kadotimme sen näkyvistä. Nimittäin kaksi muuta tiellä kiikaroinutta autokuntaa ajoivat suoraan heinikkoon nähdäkseen eläimen lähempää. Enää emme sitä nähneet, eivätkä ilmeisesti toisetkaan autokunnat, koska pian ne jatkoivat matkaansa. 

Suojelualueella eläimiä ei saa häiritä millään tavalla. Pari kertaa jouduimme sen vuoksi mottiin, ja meidän oli vain odotettava. Olimme ajaneet polkua alueelle, jossa norsulauma oli ruokailemassa. Katselimme ja kuvasimme norsuja aikamme. Kun norsulauma alkoi tulla jo alle kymmenen metrin päähän, käänsimme auton ja lähdimme takaisin tietä kohti. Eteemme polulle asteli norsu poikasensa kanssa, eikä niillä ollut mitään kiirettä. Oli odotettava ja toivottava, että ne ja takanamme seisova lauma siirtyisivät toisaalle. Lopulta alueelle käveli muita norsuja huomattavasti suurempi alfauros, joka johdatti koko lauman liikkeelle.

Toisella kertaa etsimme kirahveja, joita olimme nähneet päivän aikana vain muutaman ja niistäkin osan melko kaukaa. Olimme jo paluumatkalla seitsemän tunnin safarilta, kun näimme tienvarren pensaikossa ruokailevan kirahvin. Pysähdyimme kuvaamaan. 

Samalla huomasimme toisella puolella tietä ensin kolme kirahvia, sitten kauempana kokonaisen lauman. Kaksi kirahveista siirtyi taaksemme tielle ja lähti seuraamaan meitä. Yksi asettui ilta-aurinkoon eteemme keskelle tietä kuin suolapatsas. Oli odotettava, että edessä seisova lähtee liikkeelle.

Jossain vaiheessa safaria olimme pysähtyneet keskellä avaraa maisemaa kasvavan akaasiapuun alle syömään eväitä. Aurinko paistoi suoraan pään päältä. Katselimme heinikossa näkyviä eläinten jätöksiä ja jälkiä. Kun lähdimme liikkeelle, näimme vain parin sadan metrin päässä pensaikon suojassa lepäilevän leijonalauman, joka oli juuri ruokaillut. 

Ajelimme illan jo hämärtyessä leiripaikkaamme, jossa yövyttiin teltassa. Ihan tavallinen vaellusteltta majapaikka ei ollut, vaan huomattavan hyvin varustettu hotellihuone tai maja, jonka seinät olivat telttakangasta. 

Pari kolme sataa metriä ennen leirialueemme porttia näimme tien vieressä sakaalin, jota pysähdyimme kuvaamaan. Samassa huomasimme tien toisella puolella muutaman kymmenen metrin päässä makoilevan urosleijonan, joka katseli meitä tarkkaavaisesti. 

Onneksi leirialueemme on aidattu, ajattelin illalla, kun teltassa unta odotellessani kuuntelin ulkoa kantautuvia erilaisia villieläinten ääniä. 

Vähän toisenlainen retki, osa 1.

Blogini nimi ”Valokuvia vesiltä ja mailta” syntyi aikaan ajatuksesta, että julkaisisin blogissa lähinnä valokuvia melonta- ja polkupyöräretkiltäni. Olin polkenut polkupyörällä vuosituhannen vaihteesta lähtien kymmeniä tuhansia kilometrejä, rakentanut vanerisen kajakin, ostanut oikean merikajakin ja takana oli ensimmäiset pitemmät melontaretket. 

Blogin aloittamisen jälkeen pyöräily jäi pikku hiljaa vähemmälle, mutta melontakilometrejä alkoi kertyä vähintään tuhat joka vuosi, ja postaukset keskittyivät lähes kokonaan melontaan. Valokuvat jäivät lopulta melko lailla tekstin jalkoihin. Pitkien retkien jälkeen tein päivityksiä vuosi vuodelta harvemmin. Melontakilometrit ovat viiem vuosina jääneet alle tuhanteen, mutta pyöräilykilometrejä on alkanut kertyä vuosi vuodelta enemmän. 

Palaan tässä ja muutamassa seuraavassa postauksessa blogin alkujuurille ja julkaisen valokuvia ja vain lyhyitä tekstejä  ”vähän vesiltä ja paljon mailta”. 

Vietin vuodenvaihteessa pari viikkoa Afrikassa päiväntasaajan eteläpuolella. Mennäänpä sarjan ensimmäisessä postauksessa vesille – tässä tapauksessa Intian valtamerelle ja tarkemmin Watamun rannoille.

Watamu on reilun puolen tunnin taksimatkan päässä Malindin lentokentältä. Malindiin taas pääsee Nairobista reilun tunnin mittaisella lennolla.

 

Watamun eteläpuolella Mida greekin mangrove-alueella voi meloa magrovemetsän siimeksessä. Kuvan meloja istui suppilaudan päällä ja kauhoi melko nopeasti ison selän poikki. Alueella olisi voinut osallistua melontaretkelle, mutta en tiedä, olisinko voinut lähteä sinne omin päin. Kuvassa näkyvät evät eivät sentään kuulu haille, vaan uteliaille delfiineille.

Paikalliset kanootit eivät näyttäneet kanadalaismallisilta. Niitä sauvottiin seisten melko syvässäkin vedessä pitkällä sauvalla. Vajaan puolen metrin korkuinen aallokko ei näyttänyt juuri haittaavan sauvojia.

Maininki-kirjoja on vielä saatavilla!

Parin tunnin tauolla ja kirjoituspuuhissa Piehingin kalastajakylässä Antti Oravan hoivissa. Kuva Suomen rannikon melonnastani keväällä 2013. (kuva Antti Orava)

Olen saanut edelleen (kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen) kyselyjä Maininki-kirjastani (Tammi 2014). Kirja on ollut jo vuosia loppu kirjakaupoista, mutta se on lainattavissa useimmista kirjastoista ja äänikirjana Celia-kirjastossa.

Kun kirjan painos alkoi keväällä 2016 olla lopuillaan, ostin loput kirjan painoksesta omaan varastooni. Kirjoja on tammikuussa 2025 vielä reilut parisenkymmentä kappaletta jäljellä. 

Eli nyt on vielä mahdollista tilata pakasta vedetty nide omaan melonta-, retki- tms. kirjastoon tai lahjaksi. Kirja alkaa olla jo keräilykappale, koska uusia ei enää tule. 

Kirjan voi tilata minulta suoraan hintaan 20 euroa/kpl + postikulut. 
Kahden ja sitä useamman kappaleen tilaukset toimitan postipakettina.

Tilaa kirja itselle omaan melontakirjastoosi tai lahjaksi. 

Tilaukset sähköpostilla: pekka.j.lassila [at] gmail.com

Kuva Raahen edustalta. Raahea lähestyttäessä nousi kova tuuli, sade ja ukkonen. Onneksi ukkosrintama pysytteli mantereen puolella. Jos se olisi tullut paria kilometriä lähemmäs, olisi pitänyt nousta pikimmiten ensimmäiseen mahdolliseen rantaan suojaan. 

Maininki on retkikertomus 1300 kilometriä pitkästä Suomen rannikon melonnasta keväällä 2013. Retki polveilee aallokkoisilta seliltä mielenkiintoisiin historian tarinoihin, rannikon luontoon ja elinkeinoihin.Kirja pitää sisällään paljon käytännön tietoa melonnasta, varusteista, reitistä ja leiripaikoista. Prosessoin matkan aikana pitkäaikaisen työn yllättävän päättymisen tuskaa. Mistä löydän uskon tulevaisuuteen ja miten selätän orastavan katkeroitumisen. Sidottu, 278 sivua, Tammi 2014.

Sää viilenee – mitä jos kaadun kajakilla

Talvimelonnassa on oma viehätyksensä, mutta ennen kylmiin vesiin lähtöä on syytä opetella kunnolliset pelastautumistaidot ja muistaa, että tiukan paikan tullen luonto voittaa aina. Siispä "pää kylmänä" ja riittävästi lämmintä kuivapuvun alle.

Kajakilla kaatuminen ja pelastautumistaidot puhuttavat varsinkin aloittelevia melojia. Pitääkö osata eskimo, entä mikä on melakelluke ja onko siitä mitään hyötyä? 

Rodeo-pelastautumista jotkut treenaavat uimahallissa innokkaasti, mutta väitän, että tosipaikassa se jäisi monelta tekemättä. 

Olen kerran kaatunut merellä kovassa tuulessa ja aallokossa. Alla linkki aiempaan postaukseeni kaatumisesta ja miten siitä pelastauduttiin. 

Re-entry, jossa sukelletaan ylösalaisin olevan kajakin sisään ja noustaan eskimolla ylös, olisi ollut tilanteessa varmaan nopein ja paras tapa, mutta opettelin sen vasta seuraavana talvena – vahingosta viisastuneena. 

 https://etelarannikko.blogspot.com/2010/08/kaatuminen-merella.html

Finnia-kanootti valmis – tällainen siitä tuli

Finnia-kanootti ei ole symmetrinen, mutta näyttää toimivan kohtalaisesti yksikkönä  perä edellä meloen. 

Parin viikon kanootinrakennuskurssi oli hieno kokemus. Suosittelen.

Kaksi viikkoa olisi voinut käyttää vaikka melontaretkeen tai ulkomaanmatkaan. Molemmista olisi jäänyt muistoja ja ehkä valokuviakin, mutta kanootinrakennuskurssilta jäi myös kanootti ja aimo annos onnistumisen iloa. Minä tein sen omin käsin.

En ollut eläessäni pidellyt käsissäni ja käyttänyt niin teräviä talttoja kuin kanootinrakennuskurssilla. Opin käyttämään erialisia höyliä, sahoja, liimoja ja puristimia. Opin uusia työtapoja ja huolellisuutta työn suunnittelussa. 

Nyt kanootti on valmis ja odottaa rannassa vesillelaskua. Vedin kotona kanootin pintaan uuden terva-havupuutärpätti-puuvillavernissa -kerroksen. Viimeisen kurssipäivän tervauksen tavoite oli nopea kuivuminen, ja pintakäsittely jäi siksi melko ohueksi. Kotona imeytin tervaa kanootin pintaan niin paljoin, ettei puu enää lisää imenyt. Nyt sadevesi helmeilee eikä imeydy kanootin pintaan.

Kiinnitin istuimet ja Peakin 90-senttiset ilmapussit molempiin päihin. Kuvissa näkyvät melat ovat Grey Owlin meloja. Kurssilla veistetyt majanvanhäntämelat ovat vielä aihioina odottamassa höyläämistä, hiomista ja pintakäsittelyä. 

Tänään rannassa tuulee sen verran navakasti, että vesillelasku saa odottaa tyynempää säätä.

 

Kanootin veistoa – tervaus, istuimet ja kotiin

Kanootti valmiina kotimatkalle. 

Kanootti valmistui tänään. Aamulla sovitettiin istuimet paikoilleen ja pääsin tervaamaan kanootin kuhmolaisen hautatervan, puutärpätin ja vernissan sekoituksella. Hieno tuli. 

Terva sai kuivua parisen tuntia auringossa ja nostettiin auton katolle vielä vähän nihkeänä. Toivoin, ettei viidensadan kilometrin kotimatkalla sataisi. Ei satanut. 

Alkuviikolla vedän vielä uuden tervakerroksen, kunhan ehdin ja sää suosii. Sen jälkeen onkin aika jakaa lisää kuvia ja kertoa käyttökokemuksia.

Laserilla poltettu maisema etukannella.

Istuinten sovitus ennen pintakäsittelyä.