Huomenna merelle

Viime kesänä meloimme Matiaksen kanssa Päijänteen ja Vesijärven läpi Jyväskylästä Lahteen. Tämän kesän retkelle olemme varanneet kaksi viikkoa. Ensimmäinen viikon jakso alkaa huomenna Virojoelta Suomen ja Venäjän rajalta. Toinen viikon jakso elokuun alussa jatkaa siitä, mihin ensi viikon lopulla pääsemme. Tavoitteena on meloa kahdessa viikossa ainakin Hankoon, todennäköisesti Paraisille tai Turkuun, mahdollisesti jopa Maarianhaminaan.

Matkan eteneminen on kiinni tuulesta, fyysisestä kunnosta ja motivaatiosta. Sopivilla tuulilla (tuulettomuudella) voimme käyttää avoimempia reittejä, jolloin matka lyhenee. Raskaassa kelissä on etsittävä suojaisia reittejä. Matka voi jatkua helposti kolmanneksella ja melonta-aika kaksinkertaistua. Hyvässäkin kelissä voi itsestä johtuvista syistä joutua valitsemaan reitin, jossa maihin poikkeaminen on mahdollista muutaman kilometrin välein.

Henkinen tavoite on edetä nelisenkymmentä kilometriä päivässä. Ajatuksena on jakaa päivän urakka kahteen noin nelituntiseen jaksoon, joiden välissä pidämme kunnon lounastauon. Molemmat jaksot katkaistaan lyhyellä tauolla sopivien maihinnousupaikkojen mukaan. Vaikka etenemme fiiliksen ja kelin mukaan, ääneen lausuttu tavoite tuo melomiseen ryhtiä.

Rannikon sääennuste on vaihdellut viime päivinä aika tavalla. Viimeisin sääennuste uhkailee viikonloppua seitsemän metrin länsituulella. Lehmusten latvat heiluvat tuulessa työhuoneen ikkunan alla Espan puistossa.

Pintavesi lämpenee

Helteinen sää on lämmittänyt nopeasti järven pintaveden. Ei ole kovinkaan monta viikkoa siitä, kun viimeksi uin avannossa yksiasteisessa vedessä. Nyt järven pintavesi on jo 15 - 17 astetta. Pinnan alla vesi on toki kylmää, mutta uidessahan on tarkoitus pysytellä nimenomaan pinnassa.

Meloin tunnin verran järvellä. Puuskainen tuuli sammui kokonaan tunnin aikana. Käytin 220 pitkää Archipelago-melaa. Aluksi mela piti Harmony Tortugaan verrattuna häiritsevän kovaa läiskettä, ja vesi roiskui kastellen käsivarret ja aukkopeiton. Roiskiminen ja läiskytys vaimenivat, kun selvästikin melontatyyliini liian pitkään melaan tottui. Hyvä mela, mutta minulle 10 senttiä liian pitkä. Keskinopeus tällä melalla on selvästi korkeampi kuin pienilapaisella Tortugalla, vaikka en erityisesti vauhtia pitänytkään.

Kevään vapaan veden melontakilometreistä olen melonut melkein puolet selkänojattomalla Lettmannilla. Ilman selkänojaa ryhti pysyy parempana, ja melonta-asento on automaattisesti sopiva etunoja. Selkä kiertyy paremmin, ja melonnassa on reippaampi ote. Varmaan myös eskimo pyörähtää helpommin, koska selkätuki ei rajoita taakse nojautumista.

Selkänojaton kajakki on parantanut melontatekniikkaani, jossa edelleenkin on varmasti paljon kehitettävää. Kannattaa joskus irrottaa kajakin selkätuki ja kokeilla vaikutusta. Aluksi voi tuntua hankalalta, mutta muutaman lenkin jälkeen vaikutus jo tuntuu.

Melontalenkin päätteeksi kävin uimassa. Avantokauden jälkeen eilinen järvivesi tuntui melkein lämpimältä.

Säätöevällä ohjaaminen

Sain muutamaksi kuukaudeksi lainaan rippikouluikäisen Lettman Nordstern -merikajakin. Kerron 16 kiloisen, kevyen diolen-kajakin melontaominaisuuksista heti, kun olen siihen kunnolla tutustunut. Kajakissa ei ole peräsintä. Parin ensilenkin jälkeen kerron nyt jotakin kajakin ohjaamisesta säätöevää käyttämällä.

530 cm pitkä kajakki painaa vain 16 kiloa. Kölilinja on melko suora ja pohja u-muotoinen, joka muuttuu veeksi molemmissa päissä. Ihan kölilinjan takapäässä on hiilikuituinen säätöevä.

Tein ensimmäisen lenkin puuskaisessa tuulessa. Melonta alkoi vastatuuleen ja oli hyvin kevyttä. Suunta oli helppo pitää. Sivutuuliosuus oli rannan katveessa, jossa melonta sujui ongelmitta. Paluu lähtöpaikkaan puuskaisessa myötätuulessa ja sivumyötäisessä oli melkoista kiemurtelua. Kajakki nousi niin innokkaasti tuuleen, ettei edes jatkuvat toispuoleiset pyyhkäisyvedot ja voimakas kallistus pitäneet oikeaa suuntaa. Perillä näin mitä olin jo epäillyt. Säätöevä oli hiekkaisella lähtörannalla jumittunut yläasentoon. Kevyen kajakin uppouma on tuulipintaan nähden niin pieni, että pitkäkään kölilinja ei riitä pitämään kajakkia suunnassa.

Toisella lenkillä huolehdin säätöevän toimivuudesta paremmin. Istuin kajakkiin vasta riittävän syvässä vedessä niin, että säätöevä oli syvemmän veden puolella. Vastatuuliosuudella suunnan pitäminen säätöevä ylhäällä oli vaivatonta. Tosin silloinkin evä on tässä kajakissa pari senttiä ulkona.

Lenkin aikana meloin avoimella selällä kaikkiin mahdollisiin tuulensuuntiin. Suoraan puuskaiseen myötätuuleen suunta säilyi helposti evä kokonaan alhaalla. Sivutuulessa suunnansäilyttämiseen riitti puolikas evä. Kun nostin tästä asennosta evää parin sentin pykälissä, kääntyi kajakki samassa suhteessa kohti tuulta.

Otin kohdepisteen sivuvastaiseen tuuleen järven vastarannalta. Kajakki kulki suoraan meloessa kohteesta tuulen alapuolelle. Nostin evää vähän, ja suunta korjaantui ylöspäin. Samoin evän laskeminen muutti suuntaa tuulesta alaspäin. Kuin suoraan oppikirjasta. Helppoa ja täsmällistä! Ohjailuperiaate on siis vastaava kuin surffilaudan kääntämisessä tuulen suhteen mastoa kallistamalla eteen tai taakse.

Omassa Revalissani uitan lähes aina peräsintä. Evän käyttöasennot on olleet oikeastaan vain on ja off. Muuten off mutta myötätuulessa on. Pitääpä hakea tämänkin evän säädöstä vastaavanlainen tuntuma ja uittaa vähemmän peräsintä. Lettmanin säätöevän nuppi liikkuu vain viitisen senttiä. Evä kääntyy pohjassa 60-70 astetta. Säätönupin siirto sentillä kääntää evää jo aika paljon. Säädön kanssa on siis oltava melko tarkka. ¬

Vanerikajakki palaa

Vanerikajakki palaa hyvin. Savu on mustaa. Jäljelle jää pieni kasa valkoista tuhkaa, lasikuitunauhan palasia ja kansihelojen ruuvit.

Poltin vuonna 2006 rakentamani vanerikajakin piharoskien mukana. Kajakilla ei ollut mitään käyttöä. Sen maalipinta lohkeili ja vanerit alkoivat vettyä. Epoksia ja lasikuitua oli vain levyjen liitoskohdissa. Muu pinta oli Jehua ja Miranolia. Umpinaisiksi tehdyt keula- ja peräkotelot olisi pitänyt avata ja tuulettaa. Nyt kondenssivesi lahotti niitä hyvää vauhtia. Koivuvaneri kestää veneessä vain hyvin pinnoitttuna.

Vanerikajakin rakentaminen kannatti. Hanke käynnisti mukavan melontaharrastuksen. Se tutustutti veneen muotoilun merkitykseen ja vaneriveneen rakennustekniikkaan. Rakentaminen oli mukavaa, vaikka teinkin sen helteessä liian nopeasti kovettuvalla epoksilla. Ja vaikka rakennusjigi petti kesken rakentamisen, eikä muodosta tullut ihan toivottu.

Jos joskus sopiva tila järjestyy, voisi olla kiinnostavaa tehdä muutama vanerikajakki nyt koetellun tiedon pohjalta. Hitaasti, harkiten ja hyvin viimeistellen.

Valkjärvi talven jälkeen

Tiiranranta piti kunnostaa talven aikana niin, että tammikuun lopulla olisimme päässeet taas laiturilta avantoon. Tänä vuonna tulikin oikea talvi. Ruoppauskone jäätyi umpeen, lumi peitti paksulti koko työmaan. Työn viimeistely jäi kevääseen.
Jää lähti järvestä 27.4. Aamulla Tiiranrannan sula oli jo melko laaja, iltapäivällä selkä oli avoin joitakin isoja jäälauttoja lukuun ottamatta. Rannan maakasat on kuljetettu pois. Laituri on vielä asentamatta, ranta muotoilematta ja hiekoittamatta ja istutukset puuttuvat. Voi olla, että tästä tulee vielä ihan mukava.

Avasin oman melontakauteni järvellä eilen. Vedin kajakkikärryn upottavaan, kuraiseen hiekkarantaan. Vein kärryn piiloon Eeron aidan taakse. Yhtäkkiä rannan hieno hiekka petti. Upposin rannan vetiseen hiekkaan reiden puoliväliin saakka. Melontahousujen lateksit näyttävät pitävän hyvin vettä, mutta hetteestä ylöspääsy näytti hetken melko ylivoimaiselta.

Ilmeisesti rannan uuden pohjahiekan alla on vielä joissain kohdin jäätä. Tai pohja on muuten toisesta kohtaa pitävä ja toisesta upottaa vajaan metrin.

Pääsin lopulta kajakkiin istumaan. Toin jaloissani sisään lapiollisen hiekkaa, ehkä kaksikin lapiollista. Vedin melalla rannasta ulos. Pohja nousikin niin, että vettä oli vain 10 cm. Pohjahiekan alla täytyy olla vielä jäätä. Vai onko ranta tehty todella näin matalaksi. Vajaan kymmenen metrin päässä vesi lopulta syveni.

Eipä ollut vilkasta vesiliikenne vielä. Kolme-neljä soutuvenettä oli jo laskettu veteen ja saman verran verkkoja. Kiersin järven rantoja seuraillen. Muuta liikennettä ei ollut paitsi joukko vesilintuja soimassa keskenään.

Talven jälkeen melonta tuntuu heti luontevalta. Revalin ergonomia sopii kai minulle hyvin. Jalat, selkä tai käsivarret eivät puudu. Tässähän voisi istua vaikka koko päivän. Kunhan vaan anorakin oikean hihansuun lateksi ei turruttaisi peukaloa. Pitääköhän lateksia vielä pikkuisen leikata lyhemmäksi.

Bigwater ja eskimo

Seurasin hetken Bigwater –tapahtumaa Nurmijärven Myllykoskella huhtikuun puolessa välissä. Vantaanjoen Myllykoski on suurimman osan vuotta laskukelvoton uoma, mutta korkean veden aikana siinä järjestetään kai Suomen vaativin koskenlaskukisa.

Olen ajatellut, että koskimelonta on nuorten, notkeiden huimapäiden laji. Yllätys oli, että laskijoiden joukossa oli hyvinkin minun ikäisiä kilpailijoita. Siinä tyrä rytisee ja olkapäitä ravistaa, kun koskea mennään vauhdilla alaspäin.

Kokeilin samalla Canon 5Dmk2:n videokuvausta. Käytin 70-300 zoomia, jonka koko polttovälialue oli kosken partaalla tarpeen. Tarkennus onnistui kohtalaisesti, vaikka se on tehtävä kuvauksen aikana käsin. Järjestelmäkameran kannattelu katse-etäisyyden päässä kasvoista ja laukaisu takaseinästä tuntuivat oudoilta. Videokuvausasennossa optinen etsin on pimeä ja hyödytön, koska peili on ylhäällä.

Tässä klipissä tehdään onnistunut eskimopyörähdys juuri niin kuin se hallissa opetellaan. Katsokaa melan asentoa. Näyttää helpolta ja luontevalta. Vantaanjoen vesi on suunnilleen yksiasteista, mutta luulen että melojalla on silti hiki. Ainakin kylmä sellainen.

Aina ei ammattimiehelläkään onnistu. Tämä laskija myöhästyi kilpailun alusta toista tuntia, mutta tuli kuitenkin, koska on aina näissä kisoissa pärjännyt. Tällä kertaa putous kosken loppuosassa koitui ylivoimaiseksi. Meloja kaatuu eikä eskimo onnistu. Veden virtaus on voimakkaampi.
Minulta on moni kysynyt, eikö pää alaspäin veden alla oleskellessa iske paniikki. Miettikää, miltä tuntuu laskea siinä asennossa alas yksi maan vaarallisimmista koskista. Katsokaa klipin loppuosaa sillä silmällä.

Tietääkseni tilanteesta ei koitunut kuitenkaan vakavampia vammoja. Lasku jäi silti kaverin viimeiseksi näissä kisoissa.

Vapaaseen veteen 23.4.2010

Klaukkalan Valkjärvi pysyy sinnikkäästi jäässä, vaikka vuoroin sataa vettä, vuoroin paistaa aurinko ja tulee. Meri oli Porkkalassa viime viikolla vapaa länsirannoilta, mutta itärannat olivat vielä vahvasti jäässä. Arvelen, että tällä viikolla meri on jo jäästä vapaa. Ajan lyhyen kevätloman päätteeksi Seurasaaren sillan pieleen ja käyn kevään ensimmäisellä vapaan veden melontalenkillä.

Ilma on sateinen, ja läntinen tuuli vaihtee lähes tyynestä kohtalaiseen. Aallokko on korkeimmillaan puolimetristä, mutta puuskissa tuuli tuntuu aallokkoa enemmän.

Nostan kajakin veteen. Haen autosta melan, aukkopeitteen, melontahanskat, lompakon ja kameran rantaan. Kokeilen ensimmäistä kertaa jaloissa neopreenisukkia ja niiden päällä crokseja. Yksiasteinen vesi ei tule rantavedessä kahlatessa läpi, mutta kylmyys saa pikku hiljaa olon tuntumaan jaloissa kostealta. Kokeilen ensimmäistä kertaa ohuita melontarukkasia, jotka ovat kiinni melassa, ja joiden sisään käsi pujotetaan.

Työntelen kajakin ulos rannasta, ja samalla alan muistella, mihin olen laittanut auton avaimet. Hihatasku, jossa niitä tavallisesti pidän, on auki. Palaan rantaan. Katselen rantavettä, rantaa ja parkkipaikan polkua. Avainta ei näy. Irrotan aukkopeitteen ja nousen ylös. Tarkistan päiväluukun, jonne olen pannut lompakon. Auton avain näkyy kajakin istuimen taakse pudonneena parisenttisessä pilssivedessä.

Melonta tyhjällä kajakilla tuntuu matalassa sivuaallossa aluksi vähän huteralta. Melontarukkasten varret ovat ohuet. Ensimmäinen on helppo vetää kunnolla käteen, mutta toinen tuottaa vaikeutta, koska varsi on vetelä ja anorakin hiha kohtalaisen paksu. Jäykemmät ja vähän leveämmät varret voisivat olla helpommat puettavat. Avustan toisen hanskan pukemista hampain ja varon samalla huitomasta melan toisella päällä veteen, että pysyisin suunnassa enkä kaatuisi. Aluksi tuntuu oudolta, että käsi on kuin ranteesta kiinni melassa.

Melonta alkaa sujua, kun huomaan säätää melan lapakulman nollasta noin viiteenkymmeneen. Harmony melan säätömekanismin käyttö onnistuu onneksi hyvin hampailla, koska kädet ovat kiinni vaivalla puetuissa rukkasissa. Melon seurasaaren länsilaidan tuntumassa. Joku laskee pulpettiveneestä verkkoja rannan tuntumassa.

Ensimmäiset kilometrit tuntuvat vähän käsivarsissa. Pian oikea melontaliike palautuu mieleen. Meno tuntuu kevyeltä ja Reval-kajakkini vakaalta. Ohuet rukkaset suojaavat käsiä niin hyvin, että revin rukkasten alla olevat nepreenihanskat pois. Vaikka melakäsin välillä käy vedessä, käsi ei kastu. Rukkaset siis toimivat.


Kiertelen Seurasaaren selkää. Lokit vahtivat vimmatusti kallioluotoa, kun melon luodon ja Seurasaaren välistä. Melon kohti Lauttasaaren siltoja. Taivas vetäytyy oikealta mustaan pilveen. Sataa vähän ja nousee teräviä tuulenpuuskia. Käyn siltojen alla. Otan valokuvia.

Palaan kaupungin puolen rannan tuntumaa. Käyn Melaveikkojen majan takana. Maja näyttää vielä nukkuvan talvihorrostaan. Laituri ei ole vedessä. Palaan selälle aallokkoon. Melonta puolen metrin sivuaallokossa tuntuu helpolta ja vakaalta. Uimahalliharjoittelu on pitänyt jäykän selkäni kuitenkin liikkeessä ja tasapainoni on kenties vähän parantunut. Tuntuu luontevalta olla.


Palaan rannan tuntumaan. Katson merimelojien majan kummaltakin puolelta, melon HKK:n majan laiturin vierestä. Otan kuvia Kesärannan rantasaunalla ja laiturissa. Pilvistä ja tuulta. Mäntyniemen kierrän kohteliaasti vähän kauempaa, mutta kuvaan kuitenkin vähän. Melonta ei tunnu enää käsivarsissa, vaikka paluu lähtöpaikkaan on tiukan vastatuulirupeaman takana.