Ei melonta ole hiipunut

-->

Vanajanselän lokki. Taustalla Sääksmäen maisemaa.

Kulunut syksy on ollut melontablogissani hiljainen. Harrastus ja melonnasta kirjoittaminen eivät kuitenkaan ole loppumassa. Päinvastoin. Kunhan tämän talven jäät lähtevät, kirjoitan sellaisilta vesiltä ja reiteiltä, joilta tähän asti ei paljon kirjoitettu.

Näyttää siltä, että melonta-aiheisille kirjoituksille on tarvetta. Nimittäin kuluneen syksyn aikana keskimääräinen, päivittäinen kävijämäärä on ollut korkeampi kuin koskaan aiemmin reilun seitsemän julkaisuvuoden aikana. Vaikka viimeisin päivitys on tehty kuukausia sitten ja sekin kuivalta maalta pohjoisen Norjan tunturialueelta.

Vanajaveden jokimaista reittiä Hämeenlinnasta Lepaalle ja Vanajaniemeen.

Seitsemän bloggausvuoden aikana aineistoa on kertynyt kohtalaisen paljon. Lukemista riittää. Suunnitelmia uusista juttuaiheista, välinetesteistä ja retkikohteista on ollut paljon enemmän kuin olen julkaissut. Toivottavasti pystyn toteuttamaan niistä edes osan ja jakamaan kokemukseni lukijoille.

Sadan kilometrin perinteinen päivämelonta kutistui tänä vuonna 75 kilometriin.

Viimekeväisen Vuoksen melonnan jälkeen vaeltelin ja meloin Kilpisjärven ja Hetta-Pallaksen alueella ja heinäkuun alkupuolella Taivalkoskella ja Kylmäluomassa.  Sen jälkeen patikoin Pohjois-Norjan tunturiylängöllä ja sitten vietin kuukauden Turkissa. Turkista palattuani aloin pakata muuttokuormaa Kainuuseen. 

Retkieni välissä toki meloin sen verran, että tuhat melontakilometriä tuli täyteen elokuussa, mutta kovin paljon ei sen jälkeen kilometrejä ehtinyt kertyä.

Perinteekseni muodostunut sadan kilometrin päivämelonta Vanajavedellä supistui tänä vuonna 75 kilometrin päivälenkkiin. Tein kierroksen lasikuituisella Skim Beaufort –kajakillani. Kajakki on liukas ja kohtalaisen nopea, mutta sen ergonomia ei ole minulle ihan kohdallaan ilman virittelyä.

Lepaan laiturin eteläpuolen veneranta on ollut monen retkeni paluumatkan taukopaikka.

Puudutin jalkani päivän aikana niin, ettei 60 kilometrin jälkeen tekemäni pieni jalkatuen muutos enää helpottanut puutumista. Tämä ei tarkoita sitä, että kajakin ergonomia olisi huono. Se ei vain ole sopiva minulle ilman jalkatukien muutosta ja reisitukien laskemista alemmas. Tai ehkä istuimen nostamista ylemmäs. Kajakin kansi on melko korkealla.

Kainuussa katselen ikkunastani ilta-auringon puolella levittäytyvää Pirttijärven jäälakeutta. Vuokatin rinteet näkyvät etuvasemmalla. Parvekkeen alla olevasta laiturista pääsee melomalla vaikka Kuhmoon tai Nuasjärven ja Oulujärven kautta Oulujokea pitkin merelle. Kunhan jäät ensin lähtevät.

Työni Kainuussa sitoo niin, että kovin pitkiin retkiin ei ainakaan ensi vuonna ole aikaa. Päiväretkiä, ehkä joku yön ylikin näillä luonnonkauniilla, mutta monin paikoin säännöstellyillä vesillä.