Vesillelaskun päivä. Itse tehty vanerikajakki on juuri valmistunut. Ensimmäinen askel melontaharrastuksessa, joka jatkuu.
Katselin kerran pikkupoikana Kemin Takajärvellä valkoista kajakkia, joka näytti pitkältä, kapealta ja tavattoman kevyeltä. Kajakkia melottiin yhdellä pitkällä, puolelta toiselle keikkuvalla melalla.
Myöhemmin näin saman kajakin lähempää, kun se oli jätetty rantaan. Siinä oli ohuista rimoista koottu runko ja päälle pigoitettu kangas. Kangas oli maalattu paksusti ja tiiviisti valkoisella maalilla kuin lentokoneen siipi.
Rakentaminen kiinnosti aluksi enemmän kuin melonta. Enhän ollut koskaan melonut kajakilla ja vain muutaman kerran kokeillut inkkaria. Vasta vanerikajakkia maalatessani pääsin sattumalta melomaan mutkan Mari-kajakilla. En osannut päättää, teenkö kanootin, yksikön vai kaksikon vai jotain siltä väliltä. Lopputulos ei ollut oikein mikään näistä. Rungon piirustukset oli tarkoitettu alunperin kilpasoutuveneeksi. Muokkasin niitä vähän, ja rakensin kannen.
Kömpelöstä ulkomuodosta ja puutteellisista melontataidoista huolimatta kajakilla melominen sujui hyvin. Se kulkee suoraan ja on helposti käänneltävissä kallistelemalla. Kannen muotoilusta johtuen polvet eivät saa juuri ollenkaan tukea, ja sormet repeytyvät liian korkeaan ja terävään partaaeen. Kajakki kelluu v-phjasta huolimatta liian pinnassa. Tuuli ottaa siihen helposti. Mela muistuttaa enemmän leipälapiota - myös melontaominaisuuksiltaan.
