lauantai 18. huhtikuuta 2015

Motivoinnista raesateessa

Huhtikuun sulassa Helsingin edustalla keväällä 2013. Pari viikkoa kuvauksen jälkeen aloitin kuukauden mittaisen merimelontamatkan. 
Viime päivinä sää on vaihdellut tosi nopeasti aurinkoisesta kevätsäästä lumi- ja vesisateisiin, jopa reippaisiin raekuuroihin. Pari päivää sitten fillaroidessai muutaman kymmenen kilometrin iltalenkkiäni aluksi paistoi aurinko, sitten yltyi puuskainen vastatuuli joka muuttui vesisateeksi. Sitten sain vastaani agressiivisen raekuuron, joka oli vähällä lopettaa lenkkini kesken. Rakeet piiskasivat rajusti vasten kasvoja. Rakeiden jälkeen pyrytti varttitunnin verran sakeasti lunta.

Rakeita vastaan polkiessani mietin, mitä ihmettä teen tässä säässä fillarin selässä, kun voisin yhtä hyvin olla kotisohvalla tai jossain kuivassa ja lämpimässä paikassa ja puuhassa. Mietin, että olen viettänyt kokonaisia päiviä vesisateessa merellä tai maantiellä, melonut ja fillaroinut vastatuuliin niin, että matka on edennyt tuskin havaittavasti. Treenaan yli tuhannen kilometrin nopealle fillariretkelle, ja retken aikana voi olla koko ajan vstatuuli ja voi sataa vettä, luntakin. Mietin, mikä ero on lyhyellä lenkillä ja pitkällä matkalla. Miten psyykkaan itseni, jos matka ei suju niin kuin toivoisi?

Keskeinen tekijä on asenne. Pitkällä matkalla mieli tyhjentyy kaikesta arkipäivän kuormasta ja keskittyy matkaan. Jos sää on huono, kotiin lähtö ei ole vaihtoehto. Sen sijaan voi pitää sadetta tai tuulta muutaman tunnin ja jatkaa matkaa vaikka yöllä. Matkalla ollaan 24 tuntia vuorokaudessa viikko, kaksi viikkoa tai kuukausi. Lyhyellä matkalla keskeyttämisen kynnys on matala ja matkalle lähtöä on helppo lykätä tai jättää koko lenkki tekemättä. Muutakin tekemistä on.

Rakeita vastaan puskiessani ajattelin, että rakeet piiskaavat kipeästi, mutta kuuro ei yleensä kestä kauaa. Oikestaan raekuuro on hieno kokemus fillarin selästä koettuna. Oma aistimuksensa liittyy siihenkin, kun ensimmäiset vesipisarat lorahtavat pyöräilykengän sisään ja vesi leviää pikku hiljaa kaikkialle varpaiden väleihin. Pitkällä retkellä liikkeelle lähtö on itsestään selvyys säästä riippumatta riskien hallinnan rajoissa. Huonossa säässä lyhyelle lenkille lähtö on vaikeinta, mutta kun saa itsensä liikunnasta lämpimäksi ja mielensä vapaaksi, matka alkaa sujua kuin viikon retkellä.

Lounastauko Taalintehtaan ja Hangon välillä kesällä 2010 matkalla Maarianhaminasta Tammisaareen. Elokuun alussa merivesi ja yöt ovat lämpimiä eikä syksyn tuulet ja sateet vielä haittaa. Parasta kesää, voisi sanoa, vaikka itse melonkin mielummin viileässä säässä kuin helteessä. 


Oulujärven melojien Jorma Kurosen kanssa marraskuun lopulla 2013 Oulujoen niskalla Vaalassa.  
Oulujärven viimeinen sula marraskuussa 2013. Sää ja vesi nollassa, lunta ja muutaman metrin tuuli. Upeaa.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Tie onneen



ET-lehti listasi 52 tietä onneen maaliskuisen onnellisuuspäivän kunniaksi. Juttu on julkaistu aiemmin talvella ET-terveys -lehdssä. Tie numero 5 oli tuttu. Suosittelen!

http://www.etlehti.fi/artikkeli/muut_aiheet/ihmissuhteet/52_tieta_onnehen

5.  Maiseman mahti

Pekka Lassila joutui yli kolmenkymmenen työvuoden jälkeen jättämään vakituisen työpaikkansa. Hän astui jäiden lähdettyä kajakkiinsa ja lähti melomaan. Hiljalleen ajatukset alkavat selkiytyä:  ”Lintuja, pintakivien jonoja, avoin ulappa oikealla. Istun terassin penkille. Kolme ja puoli viikkoa merellä, ehkä viikko vielä jäljellä. Olen onnellinen, että saan kokea tämän.” 
  • Pekka Lassila: Maininki. Tammi 2014.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Seuraava retki maantiellä

Valmistautuminen alkukesän reilun viikon mittaiseen pikamatkaan on alkanut. Tämä retki tehdään fillarilla aivan toisenlaisessa maisemassa kuin melontaretket. Ensimmäinen haaste on totuttaa takapuoli fillarin istuimeen. Tottuminen vaatinee muutaman sata kilometriä.

Harrastin vuosituhannen vaihteen tienoilla pyöräilyä ympärivuotisesti aluksi maastopyörällä ja sitten hybridillä kymmeniä tuhansia kilometrejä.  Ulkomaalaisilta fillarisivustoilta ja lehdistä luin ja näin kuvia cyclocross-pyöristä. Olisin halunnut ostaa sellaisen, koska se vaikutti omaan käyttööni optimaaliselta välineeltä. Helsingin fillarikaupoissa ei vielä vuosituhannen alkuvuosina tunnettu eikä myyty cyclocross-pyöriä eikä nettikauppa toiminut yhtä sujuvasti kuin nyt.
Ensituntuma haaveilemastani cyclocrossista on parin sadan kilometrin jälkeen hyvä. Kyllä kelpaa, kunhan takapuoli tottuu.
Valtatien varren kapealla, lähes olemattomalla pientareella ajaminen on tarkkaa puuhaa ja vaatii jatkuvaa ympäristön näkymien ja äänten seurantaa. Takaa lähestyvä rekka kohisee kuin lähestyvä, murtuva aalto, joka ohittaessaan työntää lisää vauhtia, yrittää kääntää kajakkia poikittain ja nostaa melkoiset roiskeet kasvoille.

Samalla tavalla metrin päästä vajaata sataa ohittava rekka nostaa hetkeksi korvat tukkivan kohinan, ilmavirta vetaisee fillarin hetkeksi rekan imuun ja lopuksi ilma on sakeana sadeveden huuhtomaa tiesuolan ja hiekan sekoitusta, joka tukkii silmät ja suun.

Mutta jos aikoo fillarilla retkeillä, on liikenteen sekaan mentävä. Pyörätietä on vain taajamissa eikä pyöräilyyn sopivia ulkoilureittejä ole kuin rajatuilla alueilla ja sielläkin niukasti. Ei se niin pahalta tunnu miltä se laajojen, hiljaisten selkävesien melojasta näyttää.