tiistai 4. joulukuuta 2012

Tuli talvi halla

Kuva on viime tammikuulta. Vielä ei kannata tämän talven jäille astella.
Talvi tuli lopulta nopeasti. Valkjärvi jäätyi lauantaina 1.12. Aamulla ranta oli vielä auki, illalla jo pitkälti lumen peittämässä jäässä. Sunnuntain melontalenkki jäi tekemättä.

Åberginnokka Valkjärven eteläpäässä, Tiiranrantaa vastapäätä.
Kuva viime tammikuulta.

Jos ei nyt aivan mahdottoman pitkää lauhaa jaksoa tule, niin jäät pysyvät huhtikuulle saakka. Siispä totean, että tänä vuonna melontakilometrejä kertyi 1080 km. Enemmänkin olisi ollut kiva meloa, mutta jokainen näistäkin kilometreistä on ollut tärkeä. Palaan usein ajatuksissani tiettyihin vesillä kokemiini  hetkiin.

Kuvittelin melovani vielä itsenäisyyspäivänä ja joulunpyhinäkin. Tällä hetkellä näyttää, että lumikengät tai sukset on ainakin sisäjärvillä sopivampi kulkupeli.


tiistai 20. marraskuuta 2012

Olympus Pen PL3



Valokuvausvälineiden kehityksen kärki on jonkin aikaa näyttänyt olevan peilittömissä, pokkarikokoisissa järjestelmäkameroissa. Ainakin Sonylla, Panasonicilla, Olympuksella, Nikonilla ja uusimpana Canonilla on ällistyttävän kehittyneitä mikrojärjestelmäkameroita.

Olen käyttänyt työssäni aina ammattitason järjestelmäkameroita ja filmiaikana myös keskikoon rullafilmikameroita. Ne ovat hyviä, mutta kookkaita ja painavia. Niitä ei useinkaan viitsi huvikseen kantaa mukanaan. Vain joillakin melontaretkilläni olen pakannut kunnon ammattirungon linsseineen mukaan. Viimeisin kerta taisi olla Ulkokallan retkellä.

Filmiajan kameroista mieluisin oli Nikon FE-2. Runko oli kevyt ja pieni, vaikka oli metallia sisältä ja päältä. Objektiivit olivat kohtuullisen kokoisia ja keveitä, koska niissä ei vielä ollut automaattitarkennusta.

Suurin osa melontakuvistani on kuvattu pienellä vesitiiviillä, käytössä kolhiintuneella Olympuksen u touhg 6000–mallilla. Sen tärkeimmät ominaisuudet ovat vesitiiveys ja iskunkestävyys. Muuten se on vaatimaton, kompelö ja hidas. Kamera ja pieni taivutelta taskujalusta kulkevat aina mukana melontaliivin taskussa.


Päiväluukussa kuljetan usein Canon G10 –kameraa minigrip-pussiin pakattuna. Canonilla olen kuvannut useimmat pitkien retkien maa- ja leirikuvat. Hyvä kamera, hyvä valovoima, paljon pikseleitä, mutta kohiseva kenno jo 400 asan herkkyydellä. Sähköllä säädettävä zoom liikkuu reippaasti, tarkka säätö on hankalaa. Polttoväli ei riitä lintujen tai muiden arkojen eläinten kuvaamiseen. Yli kolme vuotta vanhasta mallista on useitakin uudempia ja parempia versioita.

Ostin kokeeksi Olympus Pen PL3 –kameran parilla peruszoomilla. Canon-käyttäjänä Canon EOS M olisi ollut kiinnostava, mutta vaikutti ominaisuuksiinsa nähden kalliilta ja vähän raakileelta. Mallin seuraavat versiot ovat todennäköisesti paljon parempia. Olympus Pen PL3 on sarjan ties kuinka mones malli ja vaikuttaa melko valmiilta tuotteelta.

Olympuksen hinta laski satasilla, kun myyntiin tuli uudempi PL5 -malli. Uuden mallin myötä vanha ei kuitenkaan muuttunut yhtään huonommaksi. Tämä pätee mihin tahansa muuhunkin tuotteeseen. Esimerkiksi vanha, koeteltu Nordkap tai vaikkapa Reval eivät muutu huonommiksi merikajakeiksi, vaikka nykysuuntaus onkin Tahe Windin, Epicin, tai Point XP:n kaltaiset nopeat kiiturit.

Olympus Pen PL3 on pokkarikokoinen ja objektiivitkin ovat pieniä ja keveitä. Tällainen setti mahtuu hyvin kajakin päiväluukkuun eväiden sekaan eikä paina paljoa vaikkapa takin taskussa. Pitempi zoom yltää kinokameran 300 millistä vastaavaksi. Sillähän kuvaa jo lintuja tai hylkeitä. Kameran mukana seuraava salamalaite on hädin tuskin peukalonpään kokoinen.

Ensivaikutelma on hämmästyttävä. Kuvan laatu kestää hyvin vertailun isompiin järjestelmiin. Käytettävyys tuntuu hyvältä, kun on tottunut käyttämään myös pokkarikameroita. Kääntyvä takanäyttö helpottaa kameran käsittelyä ja matalissa kuvakulmissa kyykkimistä. Kevyt kamera pysyy käsissä tärähtämättä kohtalaisen pitkilläkin valotusajoilla.

Tässä muutama ensikuva Perämeren jo jäätyneiltä rannoilta. Kerron lisää kameran käyttökokemuksista ja  kuvia, kunhan saan niitä ensin otettua.







lauantai 3. marraskuuta 2012

Marraskuuta

Marraskuinen aamupäivä. Tyyyntä, sumua, +8 astetta lämmintä. 
Veneily on taitolaji. Valkjärven Lähtelän ranta.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Maanmittauslaitoksen karttapalvelu

Melontakartat osa 3

Maanmittauslaitos avasi jokin aika sitten karttapalvelunsa yleisölle. Palvelusta saa vapaasti ladata haluamiaan karttoja tulostettavaksi tai nettisivuilla julkaistavaksi. Palvelu on osoitteessa:

Olen tehnyt käyttööni useita melontakarttoja valitsemalla vasemmalta valikosta Maastokarttarasteri 1:50 000 ja sieltä painoväri –vaihtoehdon. Kartalta valitaan nuolella haluttu alue. Palvelu lähettää latauslinkin ilmoittamaasi sähköpostiosoitteeseen.
Päijänteen karttavihkossani on 17 kaksipuoleista sivua. Jokainen aukeama
on ehyt. Näkymä jatkuu aukeaman yli ja mahdollistaa kohtuullisen tarkan
suunnan ottamisen aukeaman yli. Kuvassa Pulkkilanharjun alue.

Ladatut kartat ovat isoja, n.180 megan tif-tiedostoja. Yksi kartta kattaa maastossa 48 x 24 kilometrin alueen.  Kartta on jaettu 6 x 6 km ruutuihin ja ruuduissa on pienet jakoviivat kilometrin välein.

Ruudut ja jakoviivat helpottavat oikean mittakaavan saamista tulostettuun karttaan. Avaan koko karttalehden kuvankäsittelyohjelmaan. Rajaan kartalta 20 x 14 kilometrin vaakasuuntaisia alueita, jotka menevät reunoistaan 1-2 kilometriä päällekkäin.  Yksi tällainen alue tulostuu A3-arkin tulostusalueelle niin, että lopullinen mittakaava on 1:50 000.  

Kartat ovat vaakasuuntaisia. Esim. pohjois-etelä suuntainen Päijänne sijoittuu kuudelle eri 48 x 24 km karttalehdelle. Jotta kaikki kartat saa tulostettua vähän ristikkäisiksi, pitää kerrallaan ainakin kaksi tif-karttaa liittää kuvakäsittelyohjelmassa yhteen. Tietokoneelta vaaditaan kohtaisesti tehoa tai käyttäjältä kärsivällisyyttä, koska tiedostot ovat isoja.

Arkkeja rajatessa voi jättää pois laajoja maastoalueita, jos karttaa on tarkoitus käyttää vain meloessa. Ja toisinpäin. Kartalta saa juuri ne alueet, mitä tarvitsee, eikä karttanippu kasva tarpeettoman suureksi. Itselle tarpeettomien alueiden päälle voi liittää kuvankäsittelyssä tai laminoitaessa muuta sopivaa tietoa, puhelinnumeroita, osoitteita, leiripaikkatietoja jne.

Jätän sivujen taitteen puolelle tyhjän laminaattialueen, josta sivut voisi
sitoa yhteen nauhalla tai muovisella kammalla.
Koska minulla on käytössäni vain A4 -kokoinen laminointikone, leikkaan jokaisen tulosteen kahtia. Sen jälkeen asettelen sivut pöydälle loogiseen järjestykseen. Laminoin karttasivut kaksipuoleisiksi siten, että vihkoksi sidottuna jokainen kartta jatkuu aukeaman yli. Kartta jatkuu sivun ulkoreunan yli toiselle puolelle ja menee suunnistuksen helpottamiseksi 1-2 km ristiin.  Samoin ylä- ja alareunat menevät maamerkkien mukaan vähän ristiin.

Laminoinnissa olen jättänyt sivujen taitepuolelle enemmän tyhjää. Siitä kartat saa sidottua yhteen nauhalla tai sopivalla kierteellä eikä reikiä tarvitse tehdä karttapinnalle. Esim. Lohjanjärven ja Hiidenveden karttani jatkuu aina aukeaman yli kansia myöten.
Kartta on jaettu 6 x6 kilometrin ruutuihin ja ruudut jaettu pikkuviivoin 
kilometrin mittaisiin osiin. Tämän avulla kartt on helppo tulostaa haluttuun
kokoon.

A4-koko on kätevä kajakin kannella ja sopii hyvin myös aukkopeitteen päälle.  Laminoitua karttaa ei tarvitse erikseen suojata karttapussilla. A3 voisi olla navigoinnin kannalta parempi. Pitkällä taipaleella tai isolla selällä pienet karttalehdet tarvitsevat tuekseen esim. Fillari-GT:n (1:200 000), josta saa kunnon yleiskäsityksen ja pitemmät suunnat.

Omaan käyttöön karttoja voi tulostaa ja laminoida aina tarpeen mukaan pysty- tai vaakasuuntaisina. Pidän maanmittauslaitoksen karttojen väriä liian kylläisenä (voimakkaana) ja kartan lukemista haittaavana. Olen siksi vaalentanut ja vähentänyt värikylläisyyttä ennen tulostusta. Tämä käy helposti ja vakioidusti, kun tallentaa kuvankäsittelyohjelmaan oman profiilin karttojen tulostusta varten.
Hiidenvesi Vihdin ja Lohjan välillä. Sitomattomat karttalehdet voi asetella
saumattomasti yhteen vaikkapa suunnanottoa varten. Kartta-arkkeja rajatessa
kannattaa samalla katsoa, ettei keskikohdan leikkaus tule hankalaan kohtaan.

Kartan käytettävyys ratkaistaan sillä, miten paljon sivujen alueet menevät ristiin ja missä järjestyksessä kartan sivut ovat. Järjestyksen on oltava looginen ja käyttäjälle tuttu. Sivujen selkeä numerointi tai koodaaminen vähentävät turhaa selaamista. 

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Pakkanen

Viikon loppupuolella tuli ensimmäinen talvi. Pakkanen kävi lähellä kymmentä astetta, kevyt lumikerros peitti maan. Pakkasen on ennustettu jatkuvan vielä muutaman päivän. Sitten seuraa taas lämmin ja sateinen jakso.


Järvi ei vielä jäädy. Syvä järvi varastoi melkoisen määrän kesän lämpöenergiaa eikä vesi jäähdy parissa pakkasyössä riittävästi jäätyäkseen.

Meloin pari kolme tuntia järvellä.  Lämmin vesi nosti viisiasteiseen pakkaseen sakean sumuverhon. Auringon noustua riittävän korkealle sää lämpeni veden kanssa tasoihin ja sumun nousu lakkasi.

Hanhet ovat lähteneet, samoin haikarat. Kahdeksan laulujoutsenta keräili järvellä voimia lähteäkseen muuttomatkalle. Joukossa oli neljä harmaata tämän kesän poikasta, joille muuttomatka on ensimmäinen.


tiistai 23. lokakuuta 2012

Neopreenit haisee

Kaikki avantouimarit ja melojat, jotka käyttävät neopreenihanskoja ja -tossuja, säilyttävät nurkissaan melkoisen voimakasta hajuhaittaa. Muutaman kerran käytetyt neopreenit haisevat, eivät tuoksu. Neopreenit kuivuvat hitaasti, ja haju säilyy voimakkaana niin kauan, kuin materiaali on vähänkään kostea. Eikä haju kuivanakaan ole ihan olematon.

Neopreeni pitää kädet märkinäkin lämpiminä. Käytän mielummin kylmänä kautena neopreenihanskoja kuin melarukkasia, koska minusta tuntuma melaan on hanskojen kanssa parempi ja melaotetta voi helposti muuttaa. Kuvassa näkyvä aukkopeittokin on neopreenia. Aukkarin materiaalina se on miellyttävän hengittävä ja pitää veden hyvin ulkona.

Käytän neopreenisia tossuja ja hanskoja avantouinnilla ja uimahallissa meloessa neopreenista märkäpukua. Aukkopeittonikin on neopreenia. Ja kylmän kauden sukat. Lämpimänä kautena neopreenit kuivuvat, tuulettuvat ja säilyvät ulkona terassilla, mutta talvikautena ne on pidettävä sisällä. Mitä siis hajulle voisi tehdä?

Luin jostain, että hajuhaittaa voisi hoitaa etikalla. Keräsin kaikki neopreenini kättä reilusti lämpimämpään veteen. Liotin ja puristelin varusteita Bioluvilissa varttitunnin ja huuhtelin hyvin. Pesuvesi värjäytyi harmaaksi.

Sekoitin isoon pesuvadilliseen lämmintä vettä desin tai kaksi etikkaa. Liotin neopreeneja etikkaliemessä jonkin aikaa, puristelin liiat vedet pois ja ripustin lämpenevään saunaan kuivumaan.

Paitsi neopreenit niin melontavaatteetkin haisevat. Hikon mainio anorakki ei ime kosteutta yhtään. Kaikki hiki jää anorakin sisäpinnalle ellei  alla ole kosteutta sitovaa kerrosta. Puolihihainen verkkopaita toimii anorakin alla hyvin. Verkko pitää anorakin irti iholta, mutta ei ole kuuma. 

Neopreenit lakkasivat haisemasta. Mutta etikka haisi. Voimakkasti. Nostin kuivuvat varusteet ulos ja vasta  yön ajaksi takaisin hyvin tuuletettuun saunaan jälkilämpöön.

Aamulla neopreenit olivat kuivat eivätkä haisseet. Tarkkaan haistellessa etikka kyllä tuntui, mutta haitta oli monta kertaa pienempi kuin ennen huuhtelua. Ehkä etikkaliotuksen jälkeen olisi varusteet voinut vielä kevyesti huuhdella. Joka tapauksessa, jos pitää haistella neopreeniin imeytynyttä hikeä tai laimeaa etikkaa, valitsen mieluummin jälkimmäisen.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Tuhat kilometriä täynnä

Eilen tuli tämän melontakauden tuhat kilometriä täyteen ja muutaman kilometrin yli. Tällä hetkellä näyttää, vapaan veden kausi jatkuu vielä viikkoja, ehkä parikin kuukautta. Talviaikaan siirtymisen jälkeen illat pimenevät aikaisin ja melonta jää viikonloppuihin. Niin kuin liian moni muukin asia.
Mutta henkinen tavoite täynnä. Se tuntuu hyvältä.

Toukokuussa Vanajanselällä kellui vahva kerros siitepölyä. 
Hämeenlinna toukokuussa auringon nousun aikaan. Muutaman kilometrin vajaaksi jäänyt satasen melonta on aluillaan.

Hämeenlinna lokakuussa auringon jo aikaa sitten laskettua. Onnistunut satasen melonta on lopuillaan. Kauden  melontakilometristä 196 kertyi Vanajavedellä ja Hiidenjoella satasen melonnoissa. 

perjantai 19. lokakuuta 2012

Melontakartat osa 2.

7 Sillan Saaristo -melontakartta


7 Sillan Saariston melontakartta on ylä-
reunasta sidottu, vedenkestävä A3.
Tutustuin Koloveden retkellä Tuomo Pirkolaan, joka oli ystävänsä kanssa muutaman päivän melontaretkellä. Reittimme kulki hetken samaan suuntaan. Kerroimme retkistämme ja vaihdoimme melontakokemuksia. Vuoden takainen Ulkokallan retkeni tuli puheeksi Tuomon kanssa.

Tuomo kertoi olevansa kotoisin Kallan saarilta Kalajoen edustan merialueelta. Näytin puhelimellani kuvia Kallankareilta, ja Tuomo tuli tietämään melontakuvia -blogistani.

Koloveden ja Keskisen Saimaan retken jälkeen sain Tuomolta terveisiä. Tuomo kertoi, että hänen lähivesiltään on valmistunut uusi hyvätasoinen melontakartta ja että hän voisi sellaisen minulle hankkia.

Parin viikon kuluttua sain nelivärisen, vedenkestävän kartaston Uudenkaarlepyyn ja Lohtajan väliltä. Kartan lähetti minulle Leif Lunabba, joka  toimii pietarsaarelaisen melontaseuran Botnia Canoen puheenjohtajana.

Leif Lunabba on tehnyt elämäntyönsä liikunnanopettajana. Yhtenä eläketyönään hän on hankevastaavana henkilönä koonnut melontakartan 7 Sillan Saaristosta ja nyt työn alla on vastaava kartta alueen joki- ja järviseudulta. Hankkeessa ovat mukana alueen kunnat, melontaseurat ja EU:n aluekehitysrahasto.

Pitkien retkien meloja Leif ei sano olevansa, mutta kertoo meloneensa vanerikaksikolla Saarijärveltä Jyväskylään -70 luvun alussa. Retki onnistui hyvin, ja siitä jäi mukavat muistot. Leif päätyi avioliittoon retkikumppaninsa kanssa. Nelikymppisenä Leif aloitti edelleen jatkuvan kilpamelontaharrastuksen. Viimeksi elokuun lopulla päätyi palkintokaappiin SM-pronssimitali yli 60-vuotiaiden sarjassa 200 metrin matkalta.
Kartaan liittyy selostukset retkeilyn kannalta kiinnostavista paikoista ja
jonkin verran muuta yleistä informaatiota.
Hyvä lähtöpaikka, sauna, taukopaikka. Kattavaa ja tarpeellista tietoa.

7-sillan saariston melontakartta ulottuu etelässä Uudenkaarlepyyn ja Oravaisten rajalle. Pohjoisessa kartta päättyy Lohtajan Vattajanniemen jälkeen. Lohtajan upeat hiekkarannat ovat kartan pohjoisimmalla lehdellä. Rahjan saaristo ja Kalajoen hiekkasärkät jäävät kartan ulkopuolelle.

Kartan parasta antia ovat nimensä mukaan 7-sillan saariston alue Kokkolan ja Pietrasaaren välillä sekä Kokkolan edusta Tankareineen kaikkineen. Merellä kartta ulottuu uloimpiin saariin asti.
Infolaatikot peittävät jonkin verran 
kartan tietoja. Uskon, että laatikoiden 
alle ei jää mitään ratkaisevan tärkeää.

Kartta näyttää perustuvan Maanmittauslaitoksen karttapohjaan. Se on lyhyeltä sivultaan kierreselkään sidottu A3. Sivujen materiaali on vedenkestävää, muovimaista, mattapintaista materiaalia. Mittakaava on melojalle hyvin sopiva 1:50 000. Kartan mekaanista kestävyyttä en ole vielä päässyt kajakin kansinarujen alla kokeilemaan, mutta vedenkestävyyden testasin juoksevan veden alla keittiön tiskialtaassa.

Kartan esittelytekstissä muistutetaan, että kartta soveltuu vain melontaan. Kareja ja kiviä ei ole otettu reiteissä huomioon. Paikallisia vesiä vielä tuntematta näyttää, että kartalle on merkitty merimerkein ainakin veneilyn pääväylät.

Kahdeksan karttasivun lisäksi kirjasessa on sivun verran esimerkkejä melontareiteistä ja sivun verran merkkien selityksiä, yhteystietoja ja yleistietoutta. Kartalle on numero/kirjain koodein merkitty joukko satamia, maihinnousu- ja leiripaikkoja sekä muita käyntipaikkoja, joista on sivun verran selostuksia gps-koordinaatteineen. Tämä kaikki on tietysti sekä ruotsiksi että suomeksi.
Oma kosketukseni alueen vesiin rajoituu toistaiseksi suunnilleen tälle alueelle. 
Hyvä kartta houkuttelee melomaan sen kaikki kahdeksan sivua läpi.

Oma kosketukseni kartan vesialueisiin rajoittuu toistaiseksi yhteen kanoottimelontaharjoitukseen Pietarsaaresta sisämaahan päin Pirilöön ja Larsmon altaan laidoille. Hyvä kartta houkuttelee järjestämään retken 7 sillan vesille tulevina kesinä.

Veneily- ja melontakirjallisuudessa kartan alueelta mainitaan mm. aselaiva Graftonin muistomerkki Boris Erssonin hienossa Perämeren saaristosta kertovassa matkapurjehduskirjassa. (Äventyr med Måsen – Möten med människor och skärgårdsliv i Bottenviken och Kvarken, suom. Purjehdus Pohjanlahdella). Hieno kirja, johon kannattaa tutustua.  Leif Lunabba kertoo, että Graftonin muistomerkille on kajakilla vaikea nousta maihin, mutta tarina on kiinnostava.

Samainen  aselaiva Grafton mainitaan myös Martti Raiven vuonna -48 julkaistussa kirjassa Kanootilla Oulusta Helsinkiin. Raive viipyi sekä Lohtajalla, Kokkolassa että Pietarsaaressa joitakin päiviä ja eksyi hämärässä yössä Larsmon seudulla.

Martti Raive toipui -30 luvun alkupuolella vakavasta sairaudesta, ilmeisesti keukotaudista, päällysti roskiksesta pelastamansa kajakin rimarungon maalatulla säkkikankaalla ja meloi vähäisesti varustautuneena kesän aikana Oulusta Helsinkiin. Retken päätyttyä tauti oli voitettu.
Valmiita, mietittyjä reittejä etäisyyksineen ja palveluineen on selostettu
sekä suomeksi että ruotsiksi kokonainen sivu.

Retkikirjan hän kirjoitti sodan jälkeen, kun arveli sen rakentavan tulevaisuudenuskonsa menettänyttä mielialaansa. Kirjoittaja palaa retkikertomuksessaan nuoruuden ihanteellisuuteen ja elämän eheyteen. Kannattaa lukea, jos kirjan jostakin löytää. 

Tarina on yksi varhainen esikuva nykyajan seikkailijoiden sponsoroiduille retkille. Raive nimittäin rahoitti retkensä myymällä painattamiansa "Kanootilla Oulusta Helsinkiin" postikortteja.

Mainiota 7 Sillan Saariston melontakarttaa voi kysellä toimitus- ja lähetyskuluja vastaan alueen melontaseuroilta Botinia Canoelta ja Keskipohjanmaan Retkimelojilta.
sihteeri@keskipohjanmaanretkimelojat.net tai info@botniacanoe.fi


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Melontakartat osa 1.

Kevyt retkivarustus. Kartta vesitiiviissä kotelossa, suunnistuskompassi suunnanottoa ja matkan mittaamista varten ja kansikompassi oikean melontasuunnan pitämiseksi. Varamela kuuluu aina varustukseeni kotijärven ulkopuolella, solumuoviset pötkylät ovat käteviä kajakin käsittelyyn kivisillä ja kallioisilla rannoilla.
Kello kuuluu kartan ja kompassin lisäksi 
olennaisesti navigointiin. 
Meloessa tarvitaan karttaa, jos liikutaan vähänkin vierailla tai laajemmilla vesillä. Karttaa tarvitaan myös, jos on mahdollista, että näkyvyys huononee melonnan aikana ratkaisevasti. Sumu, sade tai pimeys muuttavat maiseman hetkessä. Joella kartta auttaa arvioimaan sijaintia, matkaa ja aikaa sekä löytämään sopivat maihinnousupaikat.

Kerään karttoja. Luen niitä huvikseni illalla nukkumaan mennessä, ellei luettavana ole sopivaa matkakirjaa, historiaa tai kaunokirjallisuutta. Karttojen äärellä on mukava suunnitella uusia melontareittejä ja muitakin retkiä. Pyöräilyä harrastaessani etsin kartoistani mielenkiintoisia pyöräilyreittejä.

Joihinkin karttoihini liitty tarina, kuinka tai miksi ne ovat minulle päätyneet.

Iltojen pimetessä ja melontavesien jäähtyessä  kerron muutamasa loppusyksyn postauksessa kartoistani. Kuinka ne ovat minulle päätyneet, miten olen niitä käyttänyt ja miten olen pitänyt ne kuivana aaltojen tai sateen huuhtoessa kajakin kantta.




keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Sata kilometriä Hiidenjoella


Nousin aamulla klo 4.00, söin, nostin kajakin auton katolle ja ajoin tunnin moottoritietä Hämeenlinnaan Virvelin venelaituriin. Pakkasin eväät ja vaihtovaatteet kajakkiin, kiinnitin takakannelle imukuppikiinnitteisen venevalon ja otsalle pienen otsalampun. 
5.56 vedin ensimmäiset melanvedot säkkipimeälle selälle. 

Tuulensuunjoki näyttää tyyneltä ja virtaamattomalta. Tyynellä pinnalla näkyi voimakkaitakin pyörteitä. Myötävirtaan meloessa keskinopeus oli melkein kilometrin verran parempi. 


Pimeällä meloessa otsalamppu on oikeastaan turha. Se valaisee kajakin keulaa ja samalla haittaa näkyvyyttä kauemmaksi. Otsalamppua tarvitsee vain likkeelle lähtiessä, maihin noustessa ja tauolla. Se on kuitenkin hyvä olla esillä ja helposti käytettävissä. Joka suuntaan valkoista valoa näyttävä venevalo on kiinnitettävä takakannelle juuri häikäisyn estämiseksi. Venevalon kiinnitys on hyvä varmistaa nauhanpätkällä.



Vedenpinta ympärilläni väreili kuin olisi alkanut sataa. Satojen pikkukalojen parvet tuikkivat ympärilläni. Kalat hyppivät korkealle ilmaan. Jotkut osuivat kajakin kannelle ja jäivät hetkeksi keulakannelle kyljet välkkyen sätkimään. Välillä joku isompi kala loiskautti kunnon roiskeet ja säikäytti pimeällä, tyynellä selällä. Pian kaloihin tottui. Pysyttelin keskellä viitoitettua väylää, koska merikartaa ei ollut mukana, muuta vesiliikennettä ei ollut enkä muistanut rantojen pintakivien paikkoja. 

Yksi juomapullollinen punaista viinimarjamehua riitti hyvin koko päiväksi kahvitermoksen lisäksi. Syyskylmässä nestettä kuluu huomattavsti vähemmän kuin kesällä. 


Päivä alkoi vaalentua ennen Turengin Ahilampea. Ahilammen vieralaiturissa nousin viiden minuutin kevennykselle ja kahvikupilliselle. Enpä ollut ennen käyttänyt termospulloa meloessa. Nyt keitin ja vesi olivat mukana vain varalta.

Veneenlaskupaikka ja kanootin nostopaikka Tuulensuunjoella Hämeenlinnan väylän sillanpielessä. Paikalta on reipas kävelymatka Linnatuulen huoltoasemalle.


Jatkoin Hiidenjokea ylävirtaan. Jo Turengin maantiesillan alla olin ihmetellyt voimakkaita pöyrteitä virrassa. Eteenpäin tuntui pääsevän, mutta pyörteissä ohjaaminen vaati huomiota. Harvat lateraaliviitat heiluivat, olivat kenollaan myötävirtaan, ja niiden juuressa näkyi joen virtaus yllättävän vomakkaana.

Kernaalanjärven ylityksen jälkeen nousin Tuulensuunjokea Hämeenlinnanväylän sillalle asti. Sillan alla on veneenlaskupaikka ja pieni kanoottilaituri. Olin ajatellut jatkaa jokea Haapajärvelle, kiertää Haapajärven ja palata sitten Hämeenlinnaan. Joki näytti kuitenkin voimakkaasti virtaavalta ja pyörteiseltä. Koska joki tästä eteenpäin kapenee, arvelin virrankin voimistuvan. Päätin palata myötävirtaan.
Kierros Kernaalanjärvellä.

Söin reilun kupillisen mysliä ja juoksevaa jugurttia. Join kahvia. Vapaapäiväänsä viettävä mies laski vanhan tuulilasiveneen trailerilta jokeen. Suunnitelmana oli käydä lenkki Vanajanselällä. Edellinen yritys oli katkennut kovaan aallokkoon. Nyt oli luvassa hyvä veneilypäivä.

Varttitunnin tauon jälkeen palasin myötävirtaan. Melonta tuntui helpolta. Päivä oli kunnolla valjennut, aurinkokin näyttäytyi, mutta tuuli ei vielä noussut. Meloin Kernaalanjärven tyhjän selän kerran myötäpäivään ympäri, ja jatkoin Hiidenjokea Turenkiin.

Vauhti tuntui hyvältä ja melonta keveältä. Ajattelin, että voisin meloa pysähtymättä Hämeenlinnaan. Nousin kuitenkin Ahilammen vierasvenelaiturissa muutamaksi minuutiksi maihin. Koska melonta tuntui sujuvan, uskoin melovani pikatauon ansioista jatkossa nopeammin.

Sää oli lokakuun päiväksi lämmin. Käytin pitkähihaista urheilupaitaa ja melonta-anorakkia. Neopreenihanskat eivät tuntuneet liioittelulta, koska vesi oli jo kylmää. Greenland-kajakkini on matala ja melani aavistuksen liian pitkä. Kädet kastuvat vähintäänkin jokaisella kunnon ohjailuvedolla ja kallistuksella.

Greenlandissa ei ole peräsintä. Ohjaaminen tapahtuu kallistamalla, ohjailuvedoilla ja evällä. Evää en ole laskenut ulos missään tilanteessa viittä senttiä enempää, tällä retkellä en senkään vertaa. Greenlandin evähän on suuri, kuin kolmannes eskimomelan lavasta.

Viisi-kuusisataa kilometriä Greenlandilla on opettanut kajakin ja melan hallintaa tehokkaammin kuin tuhannet kilometrit peräsimellä ja evällä varustetulla banaanikajakilla. Nyt yli kahdeksan kilometrin keskivauhdissa ohjailu tapahtui huomaamatta, selkäytimestä tulevina pieninä lapakulman muutoksina ja kallistuksina.

Miemalanselän ja Hämeenlinnan välillä vastaani meloi kaksi aamulenkkeilijää. Jatkoin Virvelin ohi Hämeenlinnan keskustan siltojen alitse Varikkoniemeen Vanajaveden Vesikkojen laituriin. Jos olisin noussut maihin Virvelin rannassa, missä autoni oli, helppo mahdollisuus keskeyttämiseen olisi ollut olemassa. Nostin keskeyttämiskynnystä ja meloin ohi.
Vanajaveden Vesikkojen melontavaja on vanhassa teollisuuskiinteistössä. Lepäsin vajan kivilattialla vuosia sitten, kun meloin ensimmäisen kerran Hiidenjokea Vanajavedelle.

Rannassa hoidin muutaman työasian, laitoin viestin kotiin, join termospulloni tyhjäksi ja söin mysliä. Satoi hetken. Joitakin ulkoilijoita kulki ohitse. Melontavaja oli lukossa, wc:tä ei ollut. Makasin selälläni laiturilla vesisateessa. Selän nikamat paukahtelivat. Lepäsin. Kello ei ollut vielä kolmea. Yli 60 kilometriä takana. 25 minuutin tauon jälkeen jatkoin pohjoiseen. Aamuinen tuulilasiveneilijä näytti palaavan jo Vanajanselältä.

Aulangon rautaitiesillan alla vastaani tuli kaksi venettä. Enpä olisi uskonut, millaisen peräaallon jälkimmäinen vene nosti syliini.
Aulangon rautatiesillan alla tuli vastaan kaksi isoa huvivenettä. Toisen peräaalto huuhteli kajakin koko etukannen ja melontaliivin etuosan melkein kaula-aukkooan asti, vaikka veneen vauhti oli pieni. Tällaisia aaltoja ei yleensä kannata ottaa vastaan lähellä rantaa, missä aalloilla on taipumus kasvaa. Nyt en voinut vastaanottokohtaa valita.
Ruska hehkuvimmillaan.

Tuuli oli noussut sen verran, että se selvästi auttoi melontaa. Hattulanselkä näytti tyyneltä, ja melonta tuntui keveältä ja helpolta. Välillä näyttäytyvä aurinko sai ruskaiset puut hehkumaan rannoilla. En ollut ottanut mukaan karttaa tutuille vesille. Huomasin, etten muista etäisyyksiä ihan tarkasti. Hattulan vanhan kirkon kohdalta Mierolan sillalle olikin pitempi matka ja useampi käännös kuin muistin.

Hattulanselkä pohjoiseen mennessä näytti välillä tyyneltä. Silti tuuli auttoi selvästi melontaa.
En poikennut Mierolan vanhan sillan kahvilarantaan. Mierolan kapeikoissa ja siltojen alla virta tuntui taas voimakkaalta. Vesipyörteet liukuivat vastaani ja saivat kajakin käyttäytymään levottomasti.
Hattulan rantojen ruskaa.

Myös matka Mierolasta Lepaalle tuntui pitemmältä kuin muistin. Tuuli nosti matalaa aaltoa takaa. Mietin seuraavaa, päivän viimeistä etappia Lepaalta Hämeenlinnaan. Olisi vastavirta ja kohtalainen vastatuuli. Aloin kai jo väsyä. Viimeiset kilometrit pimeässä, väsyneenä, vastatuulessa ja -virrassa huolettivat.

Käännyin vähän ennen Lepaan laituria takaisin. Päätös kevensi mieltäni ja paransi hiipumaan käyvää melontafiilistä. Nousin Mierolan venerannassa viimeiselle tauolle. Söin suklaata, banaanin, leipää, mehua. Vaihdoin kuivat, paksummat neopreenihanskat. Vedin pipon päähän ja varasin otsalampun aukkopeiton taskuun. Kiinitin venevalon kajakin takakannelle. Oikaisin muutamaksi minuutiksi kapealle rannan penkille.
Mierolan venevajan räystäällä on kunnon ketka kuin ainakin merikelpoisessa kalastusveneessä tai hinaajassa.  Kajakissa kaarevuudesta käytetään nimitystä rokker.

12 minuutin tauon jälkeen lähdin viimeiselle etapille. Melonta kuivin käsin pää lämpimänä tuntui taas hyvältä. Tuuli tyyntyi. Virta ei laajemmilla selillä tuntunut. Aulangon pohjoispuolella vastaan meloi mies ilman minkäänlaista valoa. Pimeää ei vielä ollut, mutta pian tulisi. Ehkäpä hän ei ollut pitkällä lenkillä.
Hattulanselkää etelään hämärtyvässä illassa. Tuuli hiipui iltaa kohti eikä lopultakaan hidastanut melontaa viimeisellä etapilla.

Hämeenlinnan keskustaan meloin Vesikkojen laiturin kautta mutta en noussut maihin. Linna vastapäisellä rannalla oli valaistu. Iltalenkkeilijät juoksivat tai kävelivät rannan ulkoilutietä. Meloin valaistujen siltojen alta. Takaa lähestyi katettu huvivene. Se ohitti minut niin kaukaa, että aaltoja ei tuntunut pitkään aikaan. 

Puhelimen akku oli lähes lopussa. Gps:n mukaan sadasta kilometristä puuttui vielä vähän. Meloin rantoja seuraillen ja mutkitellen. Ohitin lähtöpaikan ja palasin, kun sata kilometriä täyttyisi. 
Hämeenlinnan sillat. Vielä muutama kilometri sataan.

Nousin Virvelin venelaiturin luiskalta ylös 20.05, neljätoista tuntia ja yhdeksän minuuttia lähdön jälkeen. Ajoin auton luiskalle, siirsin tavarat kajakista autoon. Vaihdoin vaatteet rannan valaistussa kalanperkauskopissa. Virvelin rantaravintolasta kävi mies tarkistamassa, mitä rannassa otsalampun kanssa puuhaillaan. Kerroin meloneeni juuri sata kilometriä. Ajoin kotiin ja saunoin. Aamulla aikaisin ajoin työhön.

Tiedän voimani ja melontatekniikkani. En uskonut parantavani sadan kilometrin melonta-aikaani muuten kuin lyhentämällä taukoja. En keittänyt kahvia, en puuroa enkä perunoita. Söin Start-mysliä ja juoksevaa jugurttia, banaaneja, suklaata, leipää, juustoa ja leikkeleitä. Kaikkea kohtuullisesti ja lopulta melko vähän. Nestettä meni vain kolmen vartin termospullo kahvia ja juomapullollinen kotona mehustettua viinimarjamehua. Taukoihin kului kaikkiaan tunti ja minuutti.

Olo pysyi lähes koko ajan kevyenä ja hyvänä. Kajakissa istuminen ei tuottanut vaivoja tai hiertymiä. Ensimmäsien etapin loppuosaa lukuunottamatta ei tuntunut nälkä eikä jano eikä toisaalta ähky. Pieni hiki oli päällä jatkuvasti niin, että lyhyilläkin tauolla alkoi palella.

Greenlandin ahtaisiin jalkatiloihin tottuu. Käytin neopreenisia, kumipohjaisia meontatossuja, joissa ei ole milliäkään kasvunvaraa. Jalkavaivat olivat vähäisiä, pientä turtumista loppupäivästä. Pohkeet sen sijaan karamppasivat. Joitakin saattaa yllättää se, että meloessa pohkeet rasittuvat. Näin tapahtuu, kun melontaliike lähtee jaloista. Krampaamiseen vaikutti myös se, että jalat ja lahkeet olivat märät koko retken ajan.

Mukana oli aivan liikaa tavaraa. Eväitä oli yli tuplat tarpeeseen nähden. Keitin ja kaasu olivat liikaa, samoin 1,5 litraa vettä. Vaihtovaatteet kuuluvat ”pakolliseen” varustukseen. En tarvinnut niitäkään. Taukofleeceäkään en viitsinyt kaivaa vaikka olisin tarvinnut.  Varamelaa kuljetan kannella aina kotijärven ulkopuolella meloessa. Vielä koskaan en ole tarvinnut. 

Tuskinpa muutaman kilon ylimääräinen painolasti retkikajakissa juurikaan vauhtia hidastaa. Varamelan, pelastautumisvälineiden tai pumpun puuttuminen voi katkaista koko matkan, pysyvästikin.

Tältä kaudelta sataset on nyt melottu. Ehkä seuraavan voisi ensi kesänä meloa ihan mielenkiinnosta jollain nopeaksi tunnetulla kajakilla. Sellaisella, missä jaksaa vaivoitta istua vähintään puoli vuorokautta.